Pähkinäreissu Kanadaan 2025 – osa 5. Hardy Fruit Tree Nursery
Päivän intensiivisyys alkoi jo painaa kun Montrealin ruuhkat selvitettyämme ajoimme vihdoin Hardy Fruit Tree -taimiston pihaan. Jo etukäteen vaikutti siltä, että taimiston ihmiset olivat hyvin ystävällisiä, he tarjosivat yöpymismahdollisuuttaja ja lupasivat pyynnöstäni kerätä elo–syyskuussa kypsyvän sarvipähkinän (Corylus cornuta) siementä.
Hardy Fruit Tree Nurseryn perustaja Eric De Lorimier tilan metsikköön istuttamansa amerikankastanjan kanssa.
8.10.2026 Kylmän ilmaston marjoja ja tautisia puita (Hardy Fruit Tree Nursery)
Pihalla oli vastassa golfauto ja päivänsankari, taimiston perustaja, tänään 60-vuotta täyttävä Eric de Lorimier, joka halusi esitellä hieman tiluksia ennen pimeän tuloa. Eihän siinä muuta voinut kun hypätä kyytiin ja toivoa, että kierros jatkuisi seuraavana päivänä valoisassa ja pirteämmällä mielellä.
Hardy Fruit Tree Nursery (https://www.hardyfruittrees.ca/) on erikoistunut kylmien olosuhteiden ruokaatuottaviin puuvartiskasveihin; puihin, pensaisiin ja köynnöksiin. Maatilalle perustettu taimisto tuottaa taimia myyntiin sekä monenlaista satoa tilaa pyörittävälle omavaraisteluun kallellaan olevalle yhteisölle. Illan kierroksella näimme ensimmäisenä rivissä kasvavia kiinanlaikkuköynnöksen (Actinidia kolomikta) ‘Sylvia’ -lajikkeita, useita tyrnilajikkeita (Hippophaë rhamnoides) ‘Sunny’, ‘Lord’, Eva’, ‘Altaïskaya’, ‘Sudarushka’, ‘Mary’ ja ‘Orange Russian’ sekä satoa notkuvia ruostehappomarjapensaita (Berberis vulgaris.).
Taimisto sijaitsee Kanadan menestymisvyöhykkeellä 4b, lähellä Rawdonin pikkukaupunkia. Eric kertoi, että joka talvi on öitä jolloin pakkanen laskee –30°C asteeseen. Noin kerran kymmenessä vuodessa on –40°C pakkasia ja muistaapa hän myös vuoden, jolloin pakkasta oli lähes –50°C – todella kylmää seutua siis! Syksyn ensimmäiset pakkaset tulevat normaalisti syyskuussa ja tulevaksi yöksikin oli luvattu hallaa. Kasvukauden tehoisaa lämpösummaa kertyy keskimäärin vain 1400 astepäivää (GDD+5), saman verran kuin eteläisimmässä Suomessa tai jopa vähemmän. Maan pH on luontaisesti kuuden kieppeillä.
Jalkauduimme illalla pienelle metsäkävelylle, jossa näimme Ericin varautuvan paikallisen puulajiston muuttumiseen. Monia alueen luontaisia lehtipuita nimittäin vaivaavat erilaiset taudit, jotka ovat yleistyneet ilmastonmuutoksen myötä. Olimme amerikanpyökkimetsässä, jonka pohjaa peitti paksu kerros pyökinlehtiä, komeat puut tekivät kuitenkin kuolemaa. BBD-sienitauti (Beech Bark Disease) näkyi elävien puiden kaarnalla valkoisina pisteinä ja irtoavina kaarnalevyinä. Eric istutti kuivuvien pyökkien tilalle mustajalopähkinää, erilaisia tammilajeja sekä amerikankastanjaa (Castanea dentata).
Pimeän tullen vilkaisimme vielä halliin, jossa työpäivä näytti venyvän. Kuukauden kuluttua maassa olisi kuulemma jo lunta, joten taimien (lehtineen päivineen) nosto pellosta oli aloitettu, jotta työ ehdittäisiin tekemään ennen talvea. Vartetut omenapuut välivarastoidaan ja toimitetaan myöhemmin asiakkaille. Eric esitteli myös varteoksien säilytystä, hän pitää ne –2°C lämpötilassa pakastimessa/jääkaapissa kosteaan tyynyliinaan ja muoviin käärittynä, jotta ne pysyvät lepotilassa kevääseen saakka.
Vihdoin pääsimme sisälle, suoraan juhla-aterialle. Pitkän pöydän ääreeen oli kerääntynyt tilan ja taimiston väkeä sekä vapaaehtoistyöntekijöitä Väli-Amerikasta saakka. Jossain vaiheessa rupesin miettimään miksi kaikki olivat aivan jatkuvasti todella ystävällisiä ja seinillä oli tauluja, joissa kehotettiin tavalla tai toisella vaalimaan erilaisia hyveitä. Tuntui että tässä oli koolla yhteisö, jota yhdisti jokin muukin kuin taimibisnes. Kerroin seuraavana päivänä havainnostani Ericille, joka paljasti että olimme parasta aikaa vieraina buddhalaisessa yhteisössä. Kaikilla sen jäsenillä on joka toinen viikko kolmen päivän meditaatiovapaa, jonka voi viettää jossain metsään tehdyistä pikkumökeistä, jonne muut tarjoilevat ateriat. Porukka vaikutti kaikinpuolin tyytyväisiltä ja valoisilta, seuraava päivä vain vahvisti käsitystä tästä.
Olimme heränneet kolmelta Niagaran seudulla ja nyt kolme pähkinäkohdetta kierrettyämme, lennettyämme ja ajettuamme emme kauaa jaksaneet juhlista nauttia vaan vetäydyimme nukkumaan.
9.10.2026 Pähkinöiden käsittelyä (Hardy Fruit Tree Nursery)
Uusi päivä, uudet seikkailut. Tänään pääsisimme jatkamaan kierrosta taimistolla sekä vierailemaan Ericin omassa paikassa muutaman kilometrin päässä. Kävisimme myös tapaamassa Kanadan suurimman mustajalopähkinätarhan omistajaa Alain Perreaultia, jonka tila Au Jardin Des Noix olisi sekin vain vartin ajomatkan päässä. Kerron Au Jardin Des Noixista tätä seuraavassa blogikirjoituksessa, mutta sitä ennen jatkan vielä hetken Eric De Lorimierin ja Hardy Fruit Tree Nurseryn parissa.
Olin aikaisin jalkeilla ja lähdin aamun sarastaessa kävelylle huurteiseen maisemaan. Vain kolmessa päivässä olimme tulleet helteiseltä Niagaran alueelta tänne yöpakkasten keskelle. Suojaisaan piharinteeseen istutettujen pari–kolme metristen herttajalopähkinöiden vihreät ja keltaiset lehdet olivat kuurassa, mikä toi mieleen omat herttani Laitilassa, jotka eivät nekään ehtineet yleensä tuleentua kunnolla lyhyen kasvukauden aikana.
Vastaan tuli reippaan näköinen työntekijä, Natalie. Kysyin voisimmeko puhdistaa Ken Taylorilta saamiamme herttajalopähkinöitä ja mustajalopähkinöitä jossain. Nataliella oli varmasti kaikenlaista puuhaa, mutta hän pyysi minut ystävällisesti mukaansa ja sanoi hakevansa traktorin. Konevoima kuulosti lupaavalta. Natalie ryhtyi kiinnittämään traktorin perään jonkinlaista varsin kotitekoisen näköistä laitetta. “Mustajalopähkinän hedelmäkuoren irrottaja” tai “dehusker”-laite rupesi pienen säädön ja puhelun jälkeen pyörimään, joten rupesin kaatamaan mustajalopähkinöitä sen uumeniin. Toisesta päästä tuli vihreitä ja keltaisia kuoria, toisesta pähkinöitä, jotka olivat enää pesua ja kuivattelua vailla.
Mustajalopähkinöiden koneellista prosessointia aamuauringossa.
Agniskin heräsi jossain vaiheessa ja pääsi mukaan hauskanpitoon, kohteenaan herttajalopähkinät mätine kuorineen. Agnis – latvialainen tehosekoitin, kaatoi pähkinät saaviin, vettä päälle ja ryhtyi veivaamaan harjanvarrella. Natalie ymmärsi koneiden päälle, haki jostain painepesurin ja pääsimme pesemään loput pähkinäkilot suhteellisen nopeasti. Painepesuri on todella jalopähkinänmetsästäjän paras ystävä!
Agnis pesee Ken Taylorin antamia herttajalopähkinöitä.
Pesu on olennainen osa siemenkeruumatkan rutiineja ja oli mukavaa tehdä se kunnon tiloissa ja välineillä. Seuraava vaihe on pienentää pähkinöiden homehtumisriskiä ja niiden painoa kuivaamalla niitä hieman. Lentoyhtiöiden matkatavaroille asettama painoraja oli yksi reissumme suurimpia haasteita, vettä emme halunneet Suomeen kantaa. Päivä oli aurinkoinen ja jätimme pestyt pähkinät vuokra-automme eteen kuivumaan, sillä aikaa kuin kävimme Au Jardin Des Noixilla.
Piipahdimme saman päivän iltana vielä Ericin omilla tiluksilla. Vastassa oli isännän itsensä tekemä komea hirsitalo. Eric toimi ennen “buddhalaista heräämistään” rakennusalalla ja on taitava kaikenlaisissa kädentaidoissa. Ympärillä kasvoi selvästi varttuneempia istutuksia kuin taimiston mailla, nämä olivat Ericin kymmeniä vuosia sitten istuttamia puita ja pensaita, joiden jälkeläisiä ja klooneja taimistolla myytiin. Osa emopuista teki suuren vaikutuksen. Eric pyysi kokeilemaan erään ehkä 10–15 senttiä läpimitaltaan olevan karvashikkorin (Carya cordiformis) runkoa. Puunrunko oli kuin metallia ja jäykkä kuin kivi, ei taipunut työntelystä.
Alue oli laajuudeltaan useita hehtaareja ja Eric oli laajentamassa istutuksia edelleen, kuten kunnon kasvihullut meilläkin päin tekevät. Ericillä oli kaikkea! Kastanjahybridit, hikkorit, laajat pähkinäpensasistutukset, hedelmäpuut, mustajalopähkinät ym. Saksanpähkinä ei kuulemma näillä seuduilla oikein kestä talvia. Mustajalopähkinä on se juttu, koska se tuleentuu aikaisin ja tulee keväällä lehteen vasta keväthallojen mentyä, toisin kuin muut jalopähkinät. Saimme siemeniä Ericin ‘Generous’ -nimisestä puusta. Emopuu oli jo pudottanut lehtensä ja sen pähkinät näyttivät valtavilta. Punnitsin ne kotona Suomessa, suurimmat olivat yli 25 grammaisia. Hasseleita oli monenlaisia, niiden geneettinen vaihtelevuus näkyi näin ruskan aikaan helposti; osa oli keltaisia, osa vihreämpiä, paljon amerikanpähkinäpensaan (Corylus americana) geenejä sisältävät hybridit taas saivat punaisen syysvärin. Eric oli kiinnostunut hasseleiden jalostuksestakin, mutta pölytysteltan pystytys oli työlästä, sillä monet pensaista olivat suuria.
Kiinnostavien pähkinäkasvien lisäksi Ericillä kasvaa monelaista syötävää ja juotavaa. Hopeavaahterastakin (Acer saccharinum) löytyi makeamahlainen St. Lawrence Nurseryn (NY, USA) taimi, joka kuitenkin kuoli. Tämä klooni on kuuluisa, sillä sen mahlan sokeripitoisuus on jotain 3% luokkaa. Sen tilalle Eric kylvi 100 taimea punavaahteraa (Acer rubrum), joista makeamahlaisimman sokeripitoisuus on 2–3%. Isoin ihmetys näkyi kuitenkin omenapuussa, sen puussa roikkuvat omenat kasvoivat pienten muovipussien (Minigrip-tyyppinen) sisällä – mitä ihmettä! Kyseessä oleva viritys ehkäisee ötökkätuhoja. Pussit laitetaan paikoilleen kun raakileet ovat 1,2–2cm kokoisia, hedelmien annetaan kypsyä niiden sisällä. Omenat olivat oikein herkullisia ja vailla toukkien tai vastaavien viotuksia, eivätkä sienitautien itiötkään ehkä löydä pussien sisälle kovin helposti.
Saimme Ericiltä ja Natalielta monia mielenkiintoisia siemeniä Suomeen tuotavaksi, jopa pienen erän hyvin pohjoista amerikankastanjaa. Taimiston sijainti on kätevä koska lähellä on muitakin pähkinäkohteita. Valitettavasti vierailu läheisellä Nut Cracker Nursery -taimistolla ei tällä kertaa onnistunut omistaja Marc-Olivier Harveyn yllättävän työmatkan vuoksi. Meille jäi siten enemmän aikaa viettettäväksi Ericin tiluksilla sekä Alain Perreaultin mustajalopähkinöiden parissa, joista kerron seuraavaksi.
