Lupailin elokuun hasselpähkinä-blogauksessa (www.syötävämetsäpuutarha.fi/blogi/hasselpahkinalajikkeiden-tilannekatsausta-osa-1) kertoa miten hasselpähkinälajikkeet lopulta kypsyivät ja täyttyivät tänä vuonna.

Kasvukausi oli pitkä ja lämmin, joten monet myöhäisetkin pensaat ehtivät tänä vuonna kypsyttää pähkinänsä. Kasvukauden tehoisa lämpösumma oli 1. lokakuuta Laitilassa  1648 ja Eurassa 1652. Ensimmäiset pikkuhallat kävivät syyspäiväntasauksen aikaan, eikä lokakuussa ollut isompia pakkasia, ehkä –3 asteessä kävi jossain kohtaa. Lämpösummaa näyttää Farmit.net-palvelun mukaan kertyvän vielä marraskuun alkupuolellakin...

Pähkinävuosi oli oikein hyvä, ikävä kyllä niin oli myös oravavuosi. Pensaskohtaisten satojen laskeminen ei ollut mielekästä, koska oravat tyhjensivät paikoin pensaan kokonaan. Olen kuitenkin hajauttanut pensaiden sijoittelua jonkin verran ja sain kuin sainkin muutamat lajikepensaat kerättyä lähes kokonaan ennen oravien hyökkäystä.

Edellisessä postauksessa mainitsemani, 2020 keväällä istutettu 'Pervenec' oli satoisin (hybridi)hasselpähkinälajike. Viidestä pensaasta sain talteen noin 300 pähkinää. Lajike on siitä erikoinen, että pähkinän koko vaihtelee todella paljon ja keväisin myös hedekukat yleensä aukeavat. Tämä on toiseksi aikaisin lajikkeeni ja keräilin näistä ensimm'iset jo elokuun lopussa. Saatoin kuitenkin poimia ne liian aikaisin, melkein kaikki pähkinät ovat nimittäin nyt kuivuttuaan huonosti täyttyneitä, sisus on kutistunut. Tai sitten oravat veivät ne täysimmät? Kuten huomaat tiedon tuottaminen on aika hidasta, yksi vuosi havaintoineen ei kerro vielä kovin paljoa ja joka vuosi on eri kelitkin... En siis vielä kohota tätä "parhaaksi" lajikkeekseni.

Suurimmat pähkinät sain 'Lambert's Filbert' -lajikkeesta, jopa 6,4 g tuorepaino/pähkinä ilman suojalehtiä. Nämä myös täyttyvät aina kunnolla ja ovat hyvänmakuisia. Lajike on kuitenkin nuorena yllättävän arka ja paleltuu helposti maantasaan. Pariin metriin kohdalla ongelma tuntuu poistuvan. Satoisuus ei ole suuri, vanhimman pensaani istutin 11/2015 ja satoa nyt tullut muutama kerta, muttei koskaan yli 40 pähkinää.

Vanhin 'Cosford'-pensaani teki kelpo sadon, mutta oravat olivat nimenomaan sen kimpussa. Nättiä ohutkuorista pähkinää, kuori on vaivattomasti hampaillakin rikottavissa. Sato kypsyi tänä vuonna jo syyskuun puolivälissä ja marraskuun ekalla viikolla löysin vielä yhden pähkinän pensaasta. Pähkinä on melko tasakokoista ja yleensä 1–3 pähkinän tertuissa, sato ei ole koskaan valtava.

'Lange Zeller' on  parantanut satoisuuttaan vuosi vuodelta. Kiva kun nämä kasvavat isommissa tertuissa, joissa on usein 3–7 pähkinää. Aikaisin kypsyvä lajike. Kolme pensasta ollut kokeilussani 2018 keväästä,

'Hall's Giant' on lajike, jota monet pitävät sopivimpana pohjoisiin oloihin. Tätä on kaupallisilla tarhoilla Baltiassa ja onhan se pähkinä aika iso sun muuta. Mä en ole koskaan oikein saanut kunnolla pähkinää tästä, vaikka mulla on sitä ollut 2015 syksystä ja nyt jo useampi pensas satoiässä. Paras taisi tehdä vajaa kymmenen pähkinää, joista osa oli hyvin täyttyneitä. Koon puolesta kolmemetrinen pensas voisi kuitenkin tehdä kolmenumeroisen määrän pähkinöitä. Mietin olisiko kyseessä pölytysongelma? 'Hall's Giant' kukkii myöhään, emikukkia näkee vapun aikoihinkin vielä vastaanottavaisesa tilassa, eivätkä kotimaiset pensaat todellakaan ole silloin enää hedekukkimassa. Olkoon tämä nyt toistaiseksi paras selitys ja jos ehdin ja muistan niin pakastan kotimasita siitepölyä ensi keväänä ja annan sitä 'Hall's Giantille' sitten huhtikuun lopulla 2025.

'Akera 5' yksi latvialaisista lajikkeista, joita olen kokeillut viitisen vuotta Laitilassa. Yhden pensaan perusteella ei vielä kannata arvostella kovin paljoa mitään lajiketta. Pähkinät olivat melko suuria, mutta sisuksen osuus oli hyvin pieni. Latviassa satoa tulee paremmalla prosentilla. Oravat saattoivat hyvin viedä ne täyttyneimmät, sain kerättyä vain muutaman. Nuoren pensaan sato oli kokonaisuudessaan 13 pähkinää.

Jos hasselpähkinälajikkeiden satoisuutta haluaisi oikeasti tutkia kunnolla olisi oravia syytä vähentää. Vaihtoehtoisesti pensaita tulisi istuttaa isompi määrä, esim. 10 kpl/lajike jollekin avoimelle pellolle kauemmas metsästä, jotta oravat eivät veisi niin paljoa pähkinöitä.

Lisätietoa oravan metsästyksestä: https://hirvikota.wordpress.com/2022/11/01/oravan-metsastyskausi-on-nyt-parhaimmillaan/. Metsästyskausi on juuri nyt meneillään (1.11–28.2.)

Taustaa
Kävin taas pari viikkoa sitten Baltiassa, pitkästä aikaa Liettuassa saakka, tapaamassa pähkinänviljelijöitä, taimiston pitäjiä ja yleisesti oppimassa lisää pähkinöistä. Liettuan ja Latvian pähkinänviljelyssä on aika iso ero: ensinnäkin Liettuassa pähkinänviljelijöitä on paljon enemmän kuin pohjoisemmissa maissa. Liettualaiset myös perustavat saksanpähkinätarhansa pääasiassa vartetuilla taimilla, ei siementaimilla, joita taas näkee Latviassa enemmän.

Yleisfiilis vuosittaisten (2019–2024) Baltiaan suuntautuneiden  pähkinäreissujeni perusteella on, että kiinnostus saksanpähkinää kohtaan on siellä kasvamassa. Osasyynä on se, ettei hasselpähkinöiden (Corylus avellana) viljely isommassa mittakaavassa onnistu siellä ilman tuholais- ja sienimyrkkyjä. Pähkinäkärsäkäs (Curculio nucum) ja Monilinia-sienitaudit valitettavasti tuhoavat suuren osan sadosta ilman ruiskutuksia.

Saksanpähkinä on näissä maissa terveempi ja siinä mielessä helpompi kasvatettava. Tunnen paikallisia tarhaajia, jotka ovat joko lopettaneet hasselpähkinöiden luomutuotannon tai/ja ovat siirtymässä saksanpähkinän kasvattamiseen em. syistä. Onneksi meillä Suomessa pähkinäkärsäkäs ei vielä ole levinnyt lounaisimmasta Suomesta pidemmälle sisämaahan (sisin havainto taitaa olla Pöytyältä), eivätkä Monilinia-taudit vaikuta tuhoavan merkittävästi pähkinäpensaan pähkinöitä (johtuu ehkä niiden kasvattamisesta muiden kasvien kanssa, ei monokulttuureina?).

Saksanpähkinän siemenmateriaalia sekä varttamalla lisättyjä lajikkeita on Latviassa ja Liettuassa helposti saatavilla. Baltian materiaali sopii useastakin syystä Suomeen länsieurooppalaisia siemeniä tai taimia paremmin. Liettuassa toimii useita taitavia varttajia, joilta saa saksanpähkinää paikalliselle J. regia-perusrungolle vartettuna sekä mantsurianjalopähkinälle (Juglans mandshurica) vartettuna. Molemmat perusrungot ovat oletettavasti länsiseurooppalaisia J. regia tai J. nigra -perusrunkoja kestävämpiä. Samoin paikalliset siemenestä kasvaneet saksanpähkinäpuuntaimet ovat peräisin lisäyslähteistä, jotka ovat parhaimmillaan kasvaneet Baltiassa jo useamman sukupolven ja näin valikoituneet ja sopeutuneet pohjoisiin oloihin hollantilaisia saksanpähkinäpuita paremmin.

Tiedossani on 15 satoa tekevää saksanpähkinäpuuta Manner-Suomessa (Ahvenanmaalla on myös useita). Näistä 5 on vartettuja ja 10 siementaimia (lukijat, kertokaa sähköpostitse jos tiedätte satoa tekeviä saksanpähkinäpuita!). Osa siemenestä alkunsa saaneista puista tekee aika huonolaatuisia pähkinöitä (paksu kuori, pieni pähkinä, huonosti täyttynyt, liian myöhäinen kypsyminen...), osa aika hyviä. Tänä vuonna moni näistä puista jätti pähkinät tekemättä, myös omani pudotti raakileet juhannuksen jälkeen.

Edellämainitut viisi vartettua puuta ovat tulleet muutamassa vuodessa kukintaikään, sen sijaan siemenlisättyjen taimien satoikääntuloa joutuu usein odottamaan toistakymmentä vuotta.

Varttamalla lisätyn taimen hyviä puolia ovat:
* Nopeampi satoikääntulo
* Lajikeominaisuudet: terveys, pähkinän laatu, satoisuus ym.

Vartettujen saksanpähkinöiden huonoja puolia ovat:
* Lyhyempi elinikä kuin siementaimella
* Taimien kalleus (Baltiassa 25–30€/kpl + toimituskulut)
* Huonompi talvenkesto, varsinkin Länsi-Euroopan perusrungoilla


Saksanpähkinälajikkeita Suomessa kokeiltavaksi
Saksanpähkinälajikkeita lienee tuhansia, mutta suurinta osaa ei Suomessa kannattane kasvattaa. Talvenkeston avain on lyhyeen kasvukauteen sopeutuminen ja kohtuullinen pakkasenkesto. Tässä muutamia lajikkeita, joihin itselläni on jonkinlainen kosketuspinta ja käsitys kokeilunarvoisuudesta. Lista sisältöineen on päivittynyt sitten Pähkinöitä omasta puutarhasta -kirjan ilmestymisen.

'Broadview' on kanadalainen lajike (siemen tuotu Ukrainan Odessasta), joka on menestynyt Laitilan metsäpuutarhassani  kolmisen vuotta. Tätä kirjoittaessani se on vielä varsin vihreälehtinen ja pari hedekukka-silmua on näkyvissä. Lajike on itsepölytteinen (apomiktinenkin), satoisa ja lyhyeen kasvukauteen sopeutunut. Pähkinä on melko pieni ja kypsyy lokakuun alkupuolella. Puu on melko pienikokoinen. Lajike on vastustuskykyinen antraknoosia (Ophiognomonia leptostyla) eli "Walnut leaf bloth" -tautia  vastaan. Pähkinän maku on kuitenkin hieman karvas ja se on herkkä liian isolle siitepölymäärälle (pudottaa emikukat). Osa pähkinöistä muodostuu pieniin sivuoksiin eli lajike on ns. lateral bearing-tyyppiä. Aikaisheteinen.

'Chernovitsky–1' on ukrainalainen lajike, jota pidetään hyvin satoisana. Sen pähkinä on ohutkuorinen ja maukas. Sisuksen osuus 51–54%. Sain suosituksen kokeilla tätä Suomessa, sillä se vaatii tuleentuakseen ja kypsyäkseen suunnilleen saman lämpösumman kuin 'Broadview'. Osa pähkinöistä muodostuu pieniin sivuoksiin eli lajike on ns. lateral bearing-tyyppiä.

'Dooley 69E' on risteymä Yhdysvalloista, 25 % mustajalopähkinää (Juglans nigra) ja 75 % saksanpähkinää. Linda Grimo (Grimo Nut Nursery, Kanada) pitää tätä yhtenä parhaista lajikkeista pohjoiseen. Pähkinän kuori on hyvin ohut, kuin hyvällä saksanpähkinällä, ja sisus on laadukas, eikä kutistu kuivatessa. Kokeilussa Laitilassa Juglans nigra -perusrungolla. Aikaisheteinen.

'Fernor' on ranskalaisesta jalostusohjelmasta peräisin. Myöhäisen kukinnan ansioista voi välttää keväthallat. Pienikokoinen ja terve lajike. Pähkinän paino keskimäärin 13 g (Suomessa pienempi?) ja aika paksukuorinen. Suomessa kasvavat 'Fernor'-puut ovat vasta taimia, joten sadon kypsymisaika ei ole vielä tiedossa, mutta se saattaa olla aika myöhäinen kukinnan myöhäisyydestäkin johtuen. Lateral-bearing-tyyppiä.

'Loiko #6' Ruotsissa kasvanut valkovenäläinen puu, jota pidetään nykyään "Loiko-puista" parhaana. Loiko-lajikkeet ovat legendaarisia kasvinjalostaja Romuald Eduardovich Loikon jalostusohjelmasta peräisin olevia puita, jotka tulivat taimina Ruotsiin  2003. 'Loiko #6' on selvästi taudinkestävämpi kuin Uppsalan kasvitieteellisessä kasvava 'Loiko #63'. Talveentuu ajoissa, eikä tuhlaa voimiaan totaaliseen ylikukintaan kuten 'Loiko #1'.

'Peschansky' on moldovalainen lajike, joka on maineikas ohuen kuorensa ja suuren, jopa 60% syötävän sisuksen ansioista. Sen makua pidetään herkullisena. Eräs tapaamani kasvattaja oli istuttanut eniten juuri tätä lajiketta, mutta sain myös kuulla ettei se välttämättä sovi kovin kosteaan ilmastoon... Osa pähkinöistä muodostuu pieniin sivuoksiin eli lajike on ns. lateral bearing-tyyppiä.

'Samokhvalovichski–1' on valkovenäläinen Prof. Loikon lajike ja saanut mainetta pohjolassa kestävänä. Hidaskasvuinen lajike (Puolassa ja Suomessa, Valko-Venäjällä taas mainitaan nopeakasvuiseksi), joka herää keväällä melko helposti kasvuun ja voi olla altis keväthalloille. Toisaalta puu talveentuu aikaisin, ja pähkinä kypsyy jo syyskuussa. Pähkinä on pieni (keskipaino 7,2g) ja ohutkuorinen, sisuksen osuus on 40 %. Lajike on altis antraknoosille ja hieman bakterioosille eli "Walnut blight" -taudille (Xanthomonas arboricola pv. juglandis). 'Samokhvalovichski-1' on apical-bearing -tyyppiä ja aikaisheteinen.

'Samokhvalovichski–2' on toinen valkovenäläinen lajike. Edellistä suurempi pähkinä ja sisuksen osuus (53 %) sekä, ohuempi kuori. Pääosa pähkinöistä muodostuu apical-tyyppisesti oksien kärkiin, mutta osa ilmeisesti myös lateral-oksiin. Aikaiseminen ja itsepölytteinen. Edellistä huonommin saatavilla.

Moni näistä on ”Lateral bearing" -tyyppiä eli merkittävä osa pähkinöistä muodostuu pieniin sivuoksiin. Tämä ominaisuus lisää sadon määrää, aikaistaa satoiän alkua sekä tekee puusta pienemmän, lyhytikäisemmän ja usein, ei aina, alttiimman kasvitaudeille.

Hieman lajikkeiden kasvattamisesta
Baltian kasvattajat ovat antaneet muutamia neuvoja saksanpähkinälajikkeiden kasvattamiseen. Ensinnäkin perusrungon ja jalo-oksan/lajikkeen liitoskohta on arka paikka, jonka suojaamista kannattaa harkita. Itse olen pitänyt nuoret lajiketaimet ensimmäisen talven ruukussa kellarissa ja istuttanut vasta sen jälken ulos. Liitoskohtaa voidaan suojata ulkona esimerkiksi istuttamalla se hieman maan alle tai laittamalla talveksi sen ympärille kaulus, joka täytetään Leca-soralla. Tuulelta suojaavan varjostusverkon käyttämistäkin voi harkita, en kuitenkaan ole itse peittänyt taimia talvisin sellaisella.

On vielä hieman epäselvää miten eri perusrungot vaikuttavat kasvuun. Joidenkin kasvattajien mielestä Juglans mandshurica antaa puulle selvästi lisää talvenkestoa, osan mielestä se ei ole kovin erilainen J. regiaan verrattuna – kokeilemalla tämä selvinnee. J. mandshurica sopii ilmeisesti hieman paremmin paikkaan jossa pohjavesi on korkealle ja J. regia -perusrunko taas sietää kuivuutta paremmin.

Kasvupaikan tulisi olla mahdollisimman lämmin ja tuulensuojasta on tässä hyötyä. Juuri tuuli kuivattaa helposti taimia kevättalvella ja jos varttamiskohta on korkealla olisi se hyvä alkuvuosiksi suojata osittain läpäisevällä materiaalilla esim. laittamalla varjostusverkko noin metrin päähän rungosta, niin ettei taimi sisällä kuitenkaan lämpene, mutta saa tuulensuojaa.

Kaksin aina kaunihimpi eli jos kokeilet lajikkeita niin istuta vähintään kaksi jo pölytyksenkin vuoksi ja saadaksesi enemmän tietoa!

Täältä saa saksanpähkinälajikkeita:

Vyrmanto riešutmedžiai, Latvia
https://vyrmanto-riesutmedziai.lt/en
Hyvin laaja valikoima eri pähkinäkasveja ja -lajikkeita. Yli 200 erilaista saksanpähkinälajiketta! Tekee vartteet usein tilauksesta ja niitä saa hetken odottaa, mutta varastossakin on aina jotain kiinnostavaa. Postittaa pieniäkin määriä. Taimet ovat pieniä ja 30€/kpl. Perusrungoissa on valinnan varaa, taimet saa jopa siipipähkinälle (Pterocarya sp.) vartettuna. Puhuu englantia.

Westergaard Planteskole, Tanska
http://www.westergaards.dk/
Hyviä taimia ja laaja valikoima, joka ei näy kokonaan nettisivuilla. Kannattaa suoraan tilata ja kysyä siinä yhteydessä muistakin lajikkeista niin saa nopeammin vastauksen. Ennakkotilaus suositeltavaa eli kauppa käy ja jonon perässä on tilaa. Perusrunkoina J. regia , .J. nigra ja tilauksesta J. mandshurica. Saksanpähkinälajikkeet, melko isot, 400 DKK eli noin 54€/kpl.

Adam Kuźniar, Puola
https://orzechowomi.pl
Mielenkiintoisia lajikkeita. Nuorehko mies on ilmeisesti perinyt isänsä siementarhan, josta lähtenyt tekemään taimia parhaista puista. Postittaa lavoittain eli 40–60 taimea kerralla. Nettisivuilla paljon tietoa. Kirjoittaa englantia.

Walnuts Latvia
https://walnut.lv
Uusi firma tuo Moldovasta taimia. Myynnissä tätä kirjoitettaessa 34 erilaista saksanpähkinälajiketta. Perusrunkoina moldovalainen J. regia. Taimien hinnat 25€/kpl.

Walnuts Bulgaria
www.walnuts-bulgaria.com/english
Valikoimassa lähinnä Kaakkois-Euroopan lajikkeita sekä muutamia läntisempiä lajikkeita. Kaikkia nettisivun lajikkeita ei välttämättä ole saatavilla. Perusrunkona ilmeisesti bulgarialainen J. regia.

Nötträd.se
https://nottrad.se
Uusi yritys, jolla on muutamia lajikkeita. Hinnat ovat aika korkeat. Ei kokemusta.


Monia muitakin taimistoja on, etenkin Puolassa. Muut Baltian varttajat eivät normaalisti postita taimiaan, varsinkaan ulkomaille, mutta noutamalla saa. Hinnat Baltiassa 25–30€/kpl, Puolasta löytynee edullisempiakin taimia.

Osa Suomeen sopivista tulevaisuuden lajikkeista on jo olemassa jalostajien siemenpelloilla, nimettöminä ja erilaisin numerokoodein varustettuna. Varsinkin Venäjän ja Ukrainan, nyt aika haastavilla, suunnilla olisi kokeilunarvoista materiaalia olemassa... Suomessa kasvavien saksanpähkinälajikkeiden siemeniä tulisi aikanaan kasvattaa taimiksi ja tehdä näistä siementarhoista valintaa uusiksi kasvullisesti lisättäviksi lajikkeiksi.

Pähkinäaika alkaa taas olla käsillä! Käsittelen tässä tilannekatsauksessa (osa 1) tämän hetkisiä sato-odotuksia eri hasselpähkinälajikkeiden suhteen. Katsauksen toisessa osassa, lokakuussa, tutkaillaan miten lajikkeiden pähkinät ovat täyttyneet ja millainen kasvukausi 2024 oli.

Lämmin ja kostea kesä on nyt saanut monet pähkinäpensaani kasvattamaan pitkät vuosikasvut vaikean talven jälkeen. Yllättäen muutamat pähkinäpensaat, lähinnä ulkomaiset lajikkeet ja -siementaimet saivat talven aikana vaurioita eli kuivattivat oksankärkiään tai kokonaisia oksia. Edellisessä postauksessa mainitsemani ennätyslämmin syyskuu ja nopeasti tullut pitkä talvi olivat syypäitä vaurioihin, sekä tietysti keleihin sopeutumaton geeniperimä.

Pähkinäpensaiden kukinta alkoi tänä vuonna myöhään, vasta huhtikuussa, jota leimasivat takatalvet. Viikkoa ennen vappua, kun olin istuttelemassa uusia pensaita, satoi Laitilassa liki kymmenen sentin lumivaippa. Märkääkin oli, eikä siitepöly oikein sadekeleillä lennä minnekään, joten tuossa vaiheessa kautta sato-odotukset olivat aika matalalla.

Tällaisia vuosia varten kannattaa kyllä istuttaa lajistollista ja lajien sisäistä monimuotoisuutta: useita eri lajeja, lajikkeita ja kantoja. Otetaan siis luonnosta mallia, ettei kaikkia munia laiteta samaan koriin vaan hajautetaan riskiä. 25 eri hasselpähkinälajiketta, monet kotimaiset siementaimet sekä ulkomaiset risteymät auttavat meidän tilalla kohtaamaan sään ääri-ilimöitä. Näin aina joku pensas tekee hyvän sadon ja jonkun lajikkeen pähkinät täyttyvät hyvin.

Täyttymiseen on hyvät edellytykset ainakin kasvukauden lämpösumman suhteen. Nyt ollaan jo toisella tuhannella (1.8.2024 Laitilassa 979, Eurassa 1021) eli selvästi viime vuosia edellä johtuen paljolti toukokuun helleputkesta. Pähkinät vaikuttavat olevan hieman edellä aikataulusta, eli sadonkorjuuaika on tänä vuonna keskimääräistä aikaisempi ja kotimaisilla pensailla selvästi elokuun puolella. Oravat ovat jo nyt monella paikkakunnalla pähkinäpensaita tyhjentämässä, vaikka kuori on hädin tuskin täyttynyt. Pähkinä ei kuitenkaan ole vielä kypsä (lue aiheesta postaus viime elokuulta: www.syötävämetsäpuutarha.fi/blogi/archives/08-2023).

Kauden 2024 satovarmimmilta lajikkeiltani vaikuttavat nyt elokuun alussa 'Pervenec' (5 pensasta), 'Lange Zeller' (3 pensasta) ja jo 2015 istuttamani vanhin 'Cosford'-pensas sekä tuntematon lajike, jonka hankin Hollannista 'Gunslebert'-nimisenä, mutta joka pähkinän muodon ja suojalehden pituuden perusteella on kyllä joku muu lajike tai siementaimi. Jostain syystä vain tuo vanhin 'Cosford'-pensas tekee normaalisadon, tai vähän tavallista suuremman, muut kaksi 'Cosfordia' antavat vain pari pähkinää, vaikka ovat jo 2,5 m korkeita ja tehneet satoa parisen vuotta.

Venäläinen risteymälajike (Corylus avellana × Corylus heterophylla) 'Pervenec' on tämän vuoden selvä ykkönen ja tekee neljällä eri kasvupaikalla satoa, varsinkin pellolle ja metsäpuutarhaan istutettujen pensaiden oksat notkuvat pähkinäterttujen painosta. Yhdestä parin metrin oksasta laskin noin 70 pähkinää, joten varmaan nämä pikkupensaat tekevät kumpikin parisen sataa mukavankokoista hasselpähkinää. Tarkemmat kappalemäärät, painot, sisuksen koko ja muu selviävät lokakuussa, jolloin myös julkaisen ne blogikirjoituksen toisessa osassa.

Muita tänä vuonna satoa tekeviä lajikkeita tarhassani ovat: 'Akera 3', 'Akera 5', 'Alli', 'Gavara 4', 'Gavara F2', 'Gustav Mahler', 'Hall's Giant', 'Lambert's Filbert', 'Moskovski Rubin', 'Syrena' ja "Puolan Cosford" (erilainen kuin oikea ohutkuorinen 'Cosford'-lajike).

Lisäksi monet kotimaiset ja yksi latvialaisista siemenistä lisätyistä pensaista antavat pähkinöitä sekä muutama Corylus americana × C. avellana -risteymä tekevät satoa. Mikään huippuvuosi tämä ei ole, kuten 2022, mutta viime vuotta satoisammalta kyllä vaikuttaa.

Ilokseni muutama turkinpähkinälle (Corylus colurna) vartettu kotimainen pensas tekee pähkinöitä. Nämä ovat suuripähkinäisiä yksilöitä, joita on löydetty eri puolilta Suomea ja ne kasvavat meillä vertailussa.

Meillä on 1.9.24 pähkinäkurssi Laitilassa. Mukaan mahtuu vielä muutama osallistuja. Lisätiedot ja ilmoittautuminen: www.pahkinamies.fi

Kerron tässä alkukesän '24 jalopähkinäkuulumisia omalta pähkinätarhaltani Laitilasta ja virolaisen Erich Suurperen tilalta Saarenmaalta.


Tavaton syksy, tavallinen talvi, entä kesä?

Aloitetaan taustoittamalla tämän kasvukauden tilannetta viime syksyn säällä. Syyskuu 2023 oli ennätyksellisen lämmin. Kuun puolivälin paikkeilla oli täysin kesäkeli, kun yölämpötilatkin huitelivat ällistyttävästi jopa +15 asteessa. Usein syyspäiväntasauksen tienoilla on jo hallaöitä Laitilassa. No, tulivat ne hallatkin sitten lokakuun alussa ja siinä se talvi saapui ja viipyi takatalvineen melkein vappuun saakka.

Talveentuminen jäi syksyllä monilla kasveilla riittämättömäksi, monet muistavat viime syksyn puihin jääneet ruskettuneet omenapuiden lehdet. Kasvien kohtalo vaikutti pahalta jo silloin. Itse talvi oli vanhan ajan normitalvi, ei erityisen kylmä, mutta aika pitkä. Lumi tuli onneksi aikaisin, eikä maa routaantunut pahasti ennen pysyvää lumivaippaa.

Jalopähkinät ottivat jonkin verran osumaa, varsinkin herttajalopähkinät, jotka ovat mereisen ilmaston kasveja ja pitävät loivasta siirtymästä kesäkeleistä talvipakkasiin. Jyvät erottuivat niin sanotusti akanoista eli vahvat geenit heikoista, mikä on kasvinjalostuksellisesta näkökulmasta hyväkin asia. Vanhimmat vuonna 2011 itäneet herttajalopähkinäni saivat latvoihinsa vaurioita, oksia kuivui rehevän kasvun puutteellisen tuleentumisen vuoksi. Matalammalla ja näin ollen paremmassa suojassa olleet nuoremmat taimet eivät minulla saaneet vaurioita. 'Imshu'-lajikkeen siementaimet säilyivät vahingoittumattomina muutamassa muussakin puutarhassa, ex 'CW1'-taimet taas vaikuttavat saaneen pahojakin vaurioita.

Saksanpähkinän taimeni ovat herttoja pienempiä, alle parimetrisiä, ja nuorempia (2017–>). Tavallisesta poikkeavia talvivaurioita ei tullut. Normaalia on, että kaikki yksilöt eivät lähde kasvuun aivan päätysilmusta, vaan hieman sen alkapuolelta, näin oli nytkin. Saksanpähkinä on Japanista kotoisin olevaa herttajalopähkinää mantereisempi laji ja kasvaa mm. Himalajan vuoristossa. Vuosittainen kasvurytmi onkin lajeilla erilainen, saksanpähkinät osaavat lopettaa kasvunsa aikaisemmin, pääsääntöisesti myös muut jalopähkinät, mutta hertat ne vaan haluaisivat jatkaa ja jatkaa. Samanlaisia havaintoja olen tehnyt myös muissa puutarhoissa.

Kevät oli hyvä kun se vihdoin alkoi. Lämpöä riitti toukokuussa ja kaikki kasvoi, halloja ei toukokuun alun jälkeen enää tullut (2023 viimeinen oli 10. kesäkuuta). Tiluksillani kukki toukokuun lopussa kuusi jalopähkinää hedekukin (saksanpähkinä, kaksi herttajalopähkinää, mantsurianjalopähkinä ja pari risteymää) ja emikukkiakin näkyi ainakin neljässä puussa. 14. kesäkuuta saapui kuitenkin raekuuro, joka kesti lähes 10 minuuttia. Väkivaltaisen kuuron jälkeen maa oli valkoinen ja jalopähkinöiden suuret lehdet rei'illä – monet emikukista/raakileista olivat pudonneet. Lähdin tässä kohtaa kotiin Tampereelle ja sieltä Baltiaan. Parin viikon poissaolon jälkeen vain kolme raakiletta oli näkyvissä. Pari mantsurialaisessa ja yksi suurimmassa herttajalopähkinässäni. Saas nähdä miten käy ja saanko vihdoin 14 kesän odotuksen jälkeen nähdä millaista pähkinää tämä puu tekee.

Erich Suurperen pähkinätarhalla Saarenmaalla

Välillä on hyvä käydä kauempana hakemassa oppia kokoneemmilta. Tutustuin virolaiseen Erich Suurpereen kolmisen vuotta sitten sähköpostitse ja Juhannuksena kävin hänen pähkinätarhallaan Saarenmaalla. Erich on pitkän linjan pähkinämies, jonka istutti ensimmäiset puunsa jo Neuvostoliiton aikana 80-luvulla. Hän keräsi silloin saksanpähkinöitä ympäri Viroa, toreilta ja puutarhoista, kylvi ne ja istutti parhaat taimet omaan puutarhaansa Saarenmaan länsipuolelle noin 15 km päähän rannikosta.

Kun ollaan melko suotuisalla alueella, jossa talven minimit ovat nykyään –15 asteen luokkaa (ennen lähes –30 C° ), ei kasvien kylmänkesto ole ihan samanlainen ykkösprioriteetti kuin Suomessa. Myös taudinkesto, pähkinän koko, kuoren paksuus ja pähkinän maku nousevat esiin tärkeinä valintakriteereinä lajikkeita mietittäessä. Viime vuosina Erich on opetellut varttamaan jalopähkinöitä itse. Emopuut hän on tilannut muista maista ja taimipenkissä näkyi paljon varsinkin moldovalaisia lajikkeita, mutta myös länsieurooppalaisia kuuluisia kauppalajikkeita kuten 'Franquette' ja 'Fernor'. Saksanpähkinä on hänelle ykköslaji, mutta myös herttajalopähkinät kiinnostavat.

Perusrunkoina Erich käyttää Juglans regian lisäksi myös oman tarhajalopähkinänsä (Juglans x bixbyi) hybriditaimia. Aika mielenkiintoista oli kuulla, että jalopähkinöiden siemenet voivat säilyttää itävyytensä jopa kymmenen vuotta. Sain itse todistaa, erään vuosia sitten kaadetun mantsurianjalopähkinän läheltä nousevia pikkutaimia. Erich myös kehui pitkään säilytettyjen pähkinöiden makua, kuulemma tarhajalopähkinöitä voi syödä kymmenenkin vuotta keruun jälkeen.

Erich ei ole enää ihan nuori ja istutuskuopan teko kestää nykyään aiempaa kauemmin, joten lajikkeet on mietittävä huolella. Hänen puutarhamansa on ravinteikasta, mutta maassa on runsaasti kiviä, jotka hidastavat työtä. Pähkinäpuita on kuitenkin istutettuna toista sataa, lisäksi vielä muu lajisto kuten aprikoosit, makeakirsikat, Nashi-päärynät, laikkuköynnökset sun muut. Erichin soramaahan tehtyyn kuoppaan hän laittaa keskelle parasta multaa perunamaalta ja reunoille vuorotellen soramaata ja hevosenlantaa. Tässä hänen salainen vinkkinsä, jonka voimin hänen puunsa kasvavat nopeasti: "Saksanpähkinä haluaa lihaa!". Erich kuuluu metsästysporukkaan, joka kaataa toista sataa saksanhirveä (isokauris) vuosittain. Hän hautaa saaliiden päitä puiden lähelle antamaan ravinteita. No, näin ne hautausmaan puutkin kasvavat suuriksi...

Rouva Suurpere oli laittanut pöydän koreaksi herkullisilla itsetehdyillä pähkinäleivoksilla, pikkelöidyillä saksanpähkinöillä ja tietysti omien puiden pähkinöillä. Kahvittelun lomassa kuuntelin tarinoita mm. iäkkäästä moldovalaisesta kolhoosinjohtajasta, joka on nykyään erikoistunut tekemään YouTube-videoita saksanpähkinöiden kasvattamisesta sekä puolalaisten saksanpähkinöiden alkuperästä. Ne kuulemma tuotiin Italiasta 1200-luvulla ja nimettiin vuosien kuluessa ja heikompien karsiutuessa "Carpathian"-pähkinöiksi, joista puhutaan tänä päivänäkin mm. Pohjois-Amerikan pähkinäpiireissä.

Vierailun päätteeksi sain vielä pari reseptiä. Matkani jatkui vielä Latviaan, josta keräsin tutuilta paikoilta raakoja saksanpähkinöitä "Nocino"-likööriä varten. Siltä varalta, ettei kokeilu onnistu, sain myös kotiinviemisiksi pienen pullon valmista saarenmaalaista saksanpähkinälikööriä.

Saksanpähkinälikööriä on tehty monissa Euroopan maissa. perusidea on kerätä raakileet ennen kuin kuori kovettuu. Oikea ajankohta on yleensä heinäkuun puoliväliin mennessä, Välimerellä kesäpäiväntasauksena. Litran lasipurkkiin meni 21 neljään osaan pilkottua raakaa pähkinää ja noin 4 dl ukrainalaista vodkaa. Parin kuukauden muhimisen jälkeen siivilöin sitten pähkinämössön pois ja makeutan hunajalla. Parhaimmillaan tämä lääkkeenäkin käytetty juoma on vasta vuoden päästä, mutta maistelukelpoista jo loppukesästä eli ehkä syyskuun pähkinäkurssilla pääsen sitä jo tarjoilemaan.

Monta nimeä
Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja Suomenkin Syötävä metsäpuutarha -termillä on monta synonyymia. Englanninkielen Forest garden / Edible Forest Garden on meillä kääntynyt enimmäkseen syötäväksi metsäpuutarhaksi, mutta aivan hyvin voidaan käyttää myös Hyötymetsäpuutarhaa tai Ruokametsää (Food Forest) – samasta asiasta kuitenkin puhutaan eli helppohoitoisista, monivuotisista hyötykasveista koostuvista kerroksellisista puutarhoista.

Metsäpuutarha eli Woodland Garden taas on koristekasvipainotteinen puutarha, joka usein perustetaan metsään, tiedättehän: alppiruusut, köynnöshortensiat ja varjoperennat männikössä tyyppinen juttu. Syötävä metsäpuutarha taas on se "metsä", puutarha joka on istutettu muodostamaan kerroksellinen, monilajinen, monivuotinen ja ennen kaikkea syötävää ja muuta satoa tarjoava kasviyhteisö.


Tropiikista Englannin kautta Suomeen
Tropiikissa, mm. Indonesiassa, Intiassa ja Keski-Afrikassa kotitalon ympärillä kasvavia monisatoisia istutuksia on kutsuttu simppelisti vain kotipuutarhoiksi (home garden), Syötävä metsäpuutarha (Forest Garden) on eurooppalaisten antama nimi. Ulkopuolisesta tällainen kotipuutarhaviljelys voi näyttää vain "viidakolta", mutta asukkaille se on luonnon oma supermarket, joka tarjoaa elämän edellytyksiä ravinnon, rohdosten, kuitujen, polttopuiden ja rehun muodossa. Samalla se on rikas ekosysteemi ja kaunis ympäristö. Trooppisia metsäpuutarhoja on viljelty tuhansia vuosia ja ne ovat keskeinen osa paikallista ruokajärjestelmää.

Indonesian Pekarangan-kotipuutarhojen ylimmässä latvuskerroksessa kasvaa esimerkiksi kookospalmuja, durian-hedelmiä tekeviä puita ja tukkipuulajeja. Niiden alla voi kasvaa pienempiä hedelmäpuita, guavaa, sitruksia, mangoja, banaaneja (ruohovartinen) ja pensaita kuten kahvia. Useimmat kasveista ovat monivuotisia ja monet niistä lisääntyvät itsekseen, myös kotieläimille kuten lammissa kasvatettaville kaloille on paikkansa.. Pekarangan tuottaa monipuolisia hyödykkeitä asukkaille ja myös tuotteita myytäväksi ja Indonesiassa tällaisia kotipuutarhoja oli vuonna 2010 yli 100.000 neliökilometriä! (Wikipedia).

Robert Hartia pidetään Forest Garden -käsitteen eurooppalaisena isänä ja tänne tuojana. Hän sai inspiraationsa erityisesti Intian Keralan alueen kotipuutarhoista. Robertin 1970-luvun lopussa perustama muutaman aarin syötävä metsäpuutarha Englannin Shropshiressä on ollut kokoaan vaikuttavampi. Hänen kirjoituksensa ja puutarhansa inspiroivat muita Brittejä, kuten Martin Crawfordia, Ken Ferniä ja Graham Belliä (Skotlanti) perustamaan omat projektinsa ja kehittämään syötävän metsäpuutarhan viljelyä Isossa-Britanniassa.

Edellämainituista erityisesti Martin Crawford on kehittänyt lauhkean, temperaattisen kasvillisuusvyöhykkeen metsäpuutarhaviljelyä eteenpäin laajalla koe- ja julkaisutoiminnallaan. Martinin 2010 ilmestynyt kirja Creating a Forest Garden – Working with Nature to Grow Edible Plants on ollut myös minulle tärkeä alkuinnoittaja, jonka luin heti ilmestymisvuonna. Martinin pyörittämän Agroforestry Research Trust -organisaation koepuutarhat Lounais-Englannin Devonissa ovat olleet meidän Pohjoismaisten metsäpuutarhureiden pyhiinvaelluskohteena, ne ovat inspiroinut niin minua kuin ruotsalaista Philipp Weissiakin perustamaan syötävät metsäpuutarhat pohjolaan ja kirjoittamaan niistä kirjat.

Etelässä tiheää, pohjoisessa väljempää
Alkuperäiset trooppiset kotipuutarhat ovat tiheitä ja runsaita. Kasvillisuutta saattaa olla todella paljon ja latvuskerroskin hyvin tiheä. Auringonvalo on päiväntasaajalla ainainen seuralainen ja voimaltaan eriluokkaa kuin täällä pohjoisessa, joten valoa riittää myös alempiin kerroksiin.

Suomessa syötävä metsäpuutarha on syytä suunnitella hieman toisin. Analogian voi löytää Suomen luonnon eroista kun katsotaan miltä luonto näyttää Uudellamaalla ja pohjoisimmassa Lapissa: mitä ylemmäs pohjoiseen mennään sen niukempaa ja väljempää on kasvillisuus ja kerroksellisuus. Vaikka olen enemmän "puumies" kuin "perennamies" on myönnettävä, että monivuotisella ruohovartiskasvillisuudella on todella merkittävä rooli jos syötävästä metsäpuutarhasta halutaan näillä leveyksillä satoisa ja lajirikas kokonaisuus. Sama pätee jos tilaa on vähän, tällöinkin sato ja monimuotoisuus luodaan enemmän perennoilla kuin puuvartisilla.


Hiilensidontaa, monimuotoisuutta ja kriisinkestävyyttä
Viime vuosikymmeninä syötäviin metsäpuutarhoihin on tullut lisää sävyjä kun niiden hiilensidonta- ja ekosysteemipotentiaalia on nostettu keskusteluun.  Moni syötävän metsäpuutarhan perustava haluaa puutarhan olevan myös ympäristöteko. Halutaan sitoa hiiltä  ja edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä. Monivuotinen kasvillisuus onkin todella hyvä tapa sitoa hiiltä maaperään ja kasvillisuuteen. Monilajinen kerroksellinen istutus taas luo edellytyksiä erilaisille ötököille asua ja saada ravintoa. Niiden kasvit ja eliöt muodostavat monimutkaisen vuorovaikutussuhteiden verkon, joka on vakaa ja runsaasti biomassaa tuottava.

Syötävän metsäpuutarhan lajistollinen, toiminnallinen ja rakenteellinen monimuotoisuus luo kriisinkestävyyttä. Toisin kuin pellolla kasvavat yhden lajin viljelmät, ovat monilajiset metsäpuutarhat vähemmän herkkiä häiriöille kuten rankkasateet, kuivuus, kasvitaudit tai tuhohyönteiset. Vaikka joku laji ottaisi osumaa sään ääri-ilmiöstä tai ötökästä ei koko sato ole pilalla koska satoja on niin monia, jokaisella istuteulla kasvilajilla jopa useita erilaisia. Monipuolisuus tasaa myös vuosien välisiä satovaihteluita: joskus on hyvä pähkinävuosi, joskus taas hyvä omenavuosi. Näin se menee luonnossakin ja luonto juuri on syötävän metsäpuutarhan suuri innoittaja, josta voimme ottaa mallia monin tavoin.


Monikäyttöiset kasvit
Leimallista missä tahansa sijaitseville syötäville metsäpuutarhoille ovat monivuotiset kasvit, joita kasvaa sekaisin toistensa lomassa ja useammassa kerroksessa. Monivuotisia kasveja ei tarvitse olla jatkuvasti uudelleen istuttamassa kuten yksivuotisia, ne ovat hoitovapaampia. Niiden satokausi on myös pitkä ja alkaa aikaisin, ja mikä parasta ne ovat usein todella ravinnepitoisia ja terveellisiä. Monet syötävän metsäpuutarhan kasveista ovat moniosaajia: ne ovat samaan aikaan koristeellisia, tarjoavat ravinteikasta ja maukasta syötävää ja muita hyödykkeitä, parantavat viljelypaikkansa multavuutta ja houkuttelevat muita eliöitä paikalle. Tällaiset lajit ovat mielestäni syötävän metsäpuutarhan kivijalka, lajistollinen pohja, jolle satoisaa ekosysteemiä luodaan. Erikoiskasvit ovat houkuttelevia ja niiden kasvattaminen onnistuu yhä paremmin ilmastomme lämmetessä, mutta peruslajit ovat luotettavampia ja satovarmempia. Tässä muutamia peruslajeja, joista pidän:

Metsälehmus (Tilia cordata)
Lehtikarike vähentää maaperän happamuutta. Puun nuoret lehdet ovat herkullista syötävää. Heinäkuinen kukinta on mesipistiäisten suosikki. Vesoo hyvin ja on helppo pitää matalana leikkaamalla, salaatinlehdet käden ulottuville. Pitkäikäinen ja puuaines helposti työstettävää. Kestävä laji pohjoisempanakin, mutta kauriiden suosikki.

Pähkinäpensas (Corylus avellana)
Lehtikarike vähentää maaperän happamuutta. Kukkii aikaisin keväällä ja tarjoaa siitepölyä mesipistiäisille (ja allergikoille). Pähkinät ovat terveellisiä ja ravinteikkaita. Voi leikata maatamyöten ja vesoo. Voi elää tuhansia vuosia! Puuaineksesta olen tehnyt mm. voiveitsen ja käyttänyt vitsaksena ja merkkikeppeinä.

Humala (Humulus lupulus)
Ruohovartinen nopeakasvuinen köynnös. Humala luo runsautta ja sillä voi luoda tuulelta suojaavaa viherseinää ja ympäristöä lämpimämpää pienilmastoa herkemmille lajeille. Nuoret versot mainio kevätvihannes, "kävyt" oluentekoon.

Kuunliljat (Hosta spp.)
Kauniita varjossa viihtyviä perennoita, jotka toimivat hienosti maanpeitekasveina. Mikä parasta nämä ovat myös herkullista syötävää, etenkin kevätversot. Kukat houkuttelevat hyönteisiä ja ovat nekin syötäviä. Helpoisti saatavia taimikaupoista ja helppo lisätä jakamalla myöhemmin itse.

Tarha-ahomansikka (Fragaria sp. 'Minja')
Marjat ovat metsämansikkaa isompia. Leviää kelposti kauniiksi maanpeitteeksi ja rönsyistä helppo lisätä. Vetää lapset syötävään metsäpuutarhaan ja auttaa näin ympäristökasvatuksessa.

Lisää monikäyttöisiä hyötykasveja löytyy kirjastani Syötävä metsäpuutarha – opas suunnitteluun ja lajistoon.

Luentokausi alkaa pian!

Puhun tänä vuonna pähkinöistä ja syötävistä metsäpuutarhoista mm. messuilla ja yhdistysten tapahtumissa. Kaikki avoimet luentoni ja kurssini löydät tapahtumasivulta.

Vedän molemmista aiheista kesällä myös 1–2 päiväisiä kursseja, joihin voit ilmoittautua verkkokaupan kautta www.pähkinämies.fi

Tervetuloa mukaan!

Olen nähnyt pähkinäpensaita useammassa maassa, niin viljeltynä ja kuin villinäkin, mutta reissu Tanskaan opetti kyllä uutta. Egebjerg Nøddegård -tilalla “pensaat” olivat kaksirunkoisia, matalia ja käkkyräisiä kuin vanhat omenapuut!

Pensaat 1970-luvulla istuttanut henkilö on selvästi saanut oppinsa Englannin Kentistä, jossa hasselpähkinää on perinteisesti viljelty tähän malliin, jossa suurin osa vesoista on poistettu ja pensaseen on jätetty vain muutama runko, joista lähtevät oksat on pidetty vuosittaisilla leikkauksilla kurissa. Syynä kasvutapaan on ainakin se, että pähkinäsato on helppo kerätä matalasta pensaasta käsin. Egebjerg Nøddegårdin pääviljelylajike, pitkien suojalehtien peittämä ‘Lambert’s Filbert’ -hasselpähkinä on myös Kentin alueen klassikko (syn. ’Kent Cob’), jota käytetään perinteisesti tuoreena ja myydään suojalehdissään. Tällöin käsinpoiminta on ainoa vaihtoehto, sillä tuore pähkinä ei varise maahan, eikä varsinkaan pitkistä suojalehdistä. Tuoretta pähkinää pidetään paikoin herkkuna, sen suutuntuma on rapea ja maku varsin “epäpähkinäinen”. Itse arvostan kuitenkin enemmän kuivattua pähkinää johon on kehittynyt tyypillinen hasselpähkinän aromi.

Tilan pähkinäpensaat, nelisen hehtaaria, on istutettu 1978. Nykyiset omistajat Ida ja Malte Christoffersen perheineen eivät tilan 2021 ostaessaan omanneet aiempaa kokemusta pähkinöiden viljelystä. He tekivät kaupat ensisijaisesti komeasta ruokokattoisesta maalaistalosta ja maista, jossa voisivat pitää eläimiä (lampaat, kanat, ankat, koirat) – pähkinät tulivat kaupan päälle. Tilan entinen omistaja, psykiatri ja sivutoiminen pähkinäfarmari, Svend Thordsen antoi uusille omistajille kattavat ohjeet pensaiden hoitoon. Nuoripari päätti kuitenkin päivittää viljelyn luonnonmukaisempaan suuntaan, joten kemialliset lannoitteet ja myrkyt jätettiin pois. Tila ei kuitenkaan ole luomusertifioitu, eivätkä Ida ja Malte hae maataloustukia.

Vierailin tilalla sumuisena päivänä 3. maaliskuuta. Pähkinäpensailla oli kukinta vielä käynnissä, mutta hedekukkien osalta jo selvästi loppuvaiheessa. Isäntäpari oli hoitanut pensaiden vuosittaisesta leikkauksesta valtaosan jo helmikuussa. Osa oli kuitenkin jätetty vierailuani varten leikkaamatta, näiden pensaiden tyvistä vesoi jopa parimetrisiä piiskoja, joita Malte nyt alkoi raivaussahalla ja sähkösaksilla katkomaan. Leikkuun jälkeen paljastui pensaan viljelymuoto: kaksi jalanpaksuista runkoa, josta lähti useampia ranteiden ja sormien paksuisia oksia sekä vielä hennompia oksia, joissa hede- ja emikukat olivat. Alkuvuosina pensaat olivat kuulemma nelirunkoisia, mutta edellinen omistaja vähensi runkomäärän kahteen, jotta riviväleissä pystyi liikkumaan paremmin. Pensaan, tai kyllä nämä enemmän puuta muistuttivat, yleisilme oli avoin ja leveä. Voin kuvitella, että pähkinöitä kehittyisi valoisiin puihin runsaasti.

Hoidettuja pensaita on 3,5 hehtaarin alalla 1500, lisäksi aiemmin hevosten laitumena käytetyllä lohkolla on 400 pensasta, jotka ovat olleet leikkaamatta jo toistakymmentä vuotta. Nämä pensaat ovat alkaneet muistuttaa villiä pähkinäpensasta: ne olivat tiheitä, kymmenistä rungoista muodostuneita ja kuutisen metriä korkeita. Suojetun latvuskerroksen alla alla kasvoi lähinnä vuohenputkea ja joitain kevätkukkijoita. Viljelyajasta muistuttivat pari metristä, paksua runkoa kunkin pensaan tyvessä.

Leikattujen pensaiden luona tunnelma oli avara ja pensaiden välistä pääsi aika hyvin kulkemaan. Lampaat laidunsivat yhdellä lohkolla ja hoitivat kuulemma kiitettävästi tyvivesojen poistoa kasvukaudella. Talviaikaan lampaat (7 kpl) eivät kuulemma sovi viljelmille, koska ne saattavat purra runkojen kuorta jos muu ravinto on vähissä. Ida ja Malte hyödynsivät myös kanoja (40 kpl) viljelyssä, ne nimittäin syövät syksyllä kuoriutuvia pähkinäkärsäkkään (Curculio nucum) toukkia innolla. Kanojen jäljiltä osa lohkoista oli myös lähes ruohottomia. Kanattomilta lohkoilta ruohon ajettiin 3–4 kertaa kauden aikana. Ensimmäinen kerta huhtikuussa. Toukokuussa ei voinut kuulemma leikata, koska metsäkauriiden vasat piileskelevät pensaiden alla heinissä. Ruohonleikkuri on traktorilla vedettävää mallia ja se silppuaa samalla pensaiden väliin jätetyt, alkuvuonna leikatut, oksat. Omistajapariskunta ei ole kokenut pähkinäkärsäkästä isoksi ongelmaksi. Pähkinöihinkin iskevät sienitaudit (Monilinia spp.) eivät myöskään ole aiheuttaneet isompia ongelmia, ehkä pensaiden harvennus nelirunkoisista kaksirunkoisiksi on auttanut, koska ilma kiertää nyt viljelmällä paremmin ja kuivattaa pensaita sopivasti.

Egebjerg Nøddegårdin viljelylajikkeena on ‘Lambert’s Filbert' ja pölyttäjänä ‘Cosford’. Sitä on noin joka viides pensas ja sen annetaan kasvaa korkeammaksi (4 m), jotta tuuli levittäisi paremmin siitepölyä ympärille. 'Lambert’s Filbertit' pidetään alle parimetrisinä, jotta sadonkorjuu onnistuu käsin pensaista poimimalla. 'Lambert’s Filbert' sopii hyvin tuoremyyntiin, sen suojalehdet ovat pitkät ja koristeelliset, kuin avattava pakkaus itsessään. Satoa tuli 2023 3–4 tonnia, kuorineen punnittuna, lisäksi itsepoiminta-asiakkaiden keräämä sato. Itsepoiminta-asikkaat keräävät satoa alkusyksystä ja se hinnoitellaan kuorineen ja suojalehtineen 6 €/kg. Ravintoloillekin myydään pähkinöitä, varsinkin loppusyksyllä, koska huonot pähkinät putoavat maahan mitä pidemmälle kausi etenee eli syksymmällä poimittujen laatu on parempi. Ravintolat maksavat moninkertaisen hinnan pähkinöistä.

 Fynin saarella sijaitsee myös Lars Westergaardin taimisto ja pähkinäviljelmä, josta löytyy lukuisia kiinnostavia lajikkeita myös Suomessa kokeiltavaksi.

Lars on pitkän linjan taimistomiehiä ja kuulemma unelmatyössään. Hän valmistui alalle jo 80-luvulla ja juhli vierailuni aikaan 65-vuotispäiviään. Kuten monien pidemmälle ehtineiden taimistomiesten (jostain syystä ne ovat kai aina miehiä), on Larsinkin kiinnostus siirtynyt yhä enemmän ja enemmän kasvinjalostukseen. Hän tekee vuosittain useita kontrolloituja pölytyksiä erilaisilla pähkinäpensas-, jalopähkinä-, ja kastanjalajikkeilla ja -kannoilla. Tanskan ilmaston voisi kuvitella olevan erinomainen niin saksanpähkinöiden kuin hasselpähkinöidenkin viljelyyn, haasteita kuitenkin on ja Larsin mukaan tärkein tavoite jalostustyössä on terveys. Monet mannerilmastosta peräisin olevat saksanpähkinäkannat esimerkiksi kärsivät lauhkeassa ja usein kosteassa meri-ilmastossa erilaisista sieni- ja bakteeritaudeista. Myös alkuvuoden vaihtelevat lämpötilat vaikeuttavat viljelyä, sillä halloja esiintyy usein pähkinäkasvien kukinta-aikaan ja sen jälkeen aina toukokuulle saakka. Myöhäinen lehteentulo onkin jalopähkinöiden osalta hyvin tärkeä ominaisuus Tanskassa.

Westerraard Planteskole tuottaa lähinnä erilaisten vartettujen pähkinälajikkeiden paljasjuurisia taimia. Niitä lähetellään maaliskuussa ja marraskuussa ympäri Eurooppaa, idea on siis lähettää taimet ennen lehteen tuloa tai lehtien pudottua, jolloin ne voidaan postittaa ilman multaa ja ruukkuja. Elokuun alussa alkava astiataimimyynti taimitarhalla on kolmas sesonki.

Tilalla on myös 1,3 hehtaarin pähkinäviljelmä, jossa kasvaa turkinpähkinälle (Corylus colurna) vartettuja yksirunkoisia hasselpähkinöitä rivivälillä 6 m ja taimivälillä 3,5 m. Päälajikkeena on Egebjergistä tuttu 'Lambert's Filbert', tosin ulkomuodoltaan ne ovat aivan eri näköisiä, korkeita ja optimoitu koneelliseen poimintaan. Pölyttäjäpensaita on pitkin tilaa, mutta 'Lambert's Filbert' -rivien välissä on yllätys – peikonpähkinäpensas 'Contortaa' vartettuna turkinpähkinälle. Kyseinen kippuraoksainen lajike kukkii myöhään, ja kuten olen omalla tilallanikin huomannut on myöhään kukkivasta pähkinäpensaan siitepölystä yleensä vajetta kun kasvatetaan viljelylajikkeita.

Mielenkiintoisia lajikkeita löytyy paljon lisää ja jalostustyön alla oleville taimille on varattu oma suuri lohkonsa. Erityisesti niin sanotut "Trazel"-puut ovat Larsin sydäntä lähellä. Niillä tarkoitetaan turkinpähkinän ja euroopanpähkinäpensaan risteymiä (Corylus × colurnoides) ja risteymien takaisinristeymiä jommankumman lajin kanssa. Näitä risteymiä syntyy luonnossa hyvin harvoin, mutta osaavissa käsissä niiden luominen onnistuu paremmin. Emona kannattaa tällöin käyttää turkinpähkinää, jonka emikukat pölytetään euroopanpähkinäpensaan siitepölyllä. Risteymä on usein puumainen, yksirunkoinen, eikä tee juurikaan tyvivesoja, jolloin leikkaustyö vähenee. Trazel-lajikkeita ovat mm. 'Morrisoka', 'OSU20', 'Farris 88Q' ja 'Dundee'. Näiden pähkinät ovat usein perineet turkinpähkinältä paksuhkot kuoret, jotka ovat toisaalta vastustuskykyisempiä pähkinäkärsäkästä vastaan, toisaalta paksu kuori vähentää syötävän osuutta. Trazel-pähkinöiden maussa ei useinkaan ole sitä aromia, jota olemme hasselpähkinöiltä tottuneet odottamaan, mutta niiden hyvä puoli on se etteivät ne kuivuessaan juurikaan kutistu, toisin kuin pähkinäpensaan hasselpähkinät.

Turkinpähkinää Lars käyttää laajasti perusrunkona kaikenlaisille hasselpähkinälajikkeille. Lajilla on paalujuuri, joka parantaa sen kuivuudenkestoa ja riittävä vedensaanti on hasselpähkinäntuotannossa pullonkaula etenkin kuivina kesinä. Jalopähkinäpuolella tavallisin perusrunko on amerikkalainen laji mustajalopähkinä (Juglans nigra), joka myös tunnetaan vahvasta paalujuurestaan. Sen pähkinä on paksukuorinen ja syötävä sisus usein pieni, mutta puuaineksen takia sitä viljellään Euroopassakin. Lajille vartetaan Westergaardilla niin saksanpähkinät kuin herttajalopähkinätkin. Mielenkiintoinen on risteymä (Juglans × intermedia), jossa on niin musta- kuin saksanpähkinääkin. Tällaisia hybrideitä on nimetty lajikkeiksikin, niistä parhaana pidetyn 'Dooley 69E':n pähkinä aukeaa kuin ohutkuorinen saksanpähkinä, eikä syötävä sisus kutistu kuivattaessa, vaan täyttää kuoren erinomaisesti.

Westergaard Planteskole on harvoja taimistoja, joilta saa niin sanottuja Loiko-saksanpähkinöitä eli Valko-Venäjältä peräisin olevia, Ove Johanssonin 2000-luvun alussa Ruotsiin tuomien puiden taimia, vartettuina. 'Loiko #6' on Larsin suosikki ja puu näytti todella mallikkaalta ja oli kuulemma hyvin terve. Sen sijaan 'Loiko #1', jonka Ove valitsi taimipenkistä suosikikseen, tulee kyllä aikaisin satoikään, mutta tuhlaa energiaansa ylenpalttiseen kukintaan, josta ei kuitenkaan seuraa isoa pähkinäsatoa.

Lajikkeita, erikoisuuksia, tarinoita ja vinkkejä tuli visiitillä valtavasti. Katsotaan muutaman vuoden kuluttua mitä tuliaistaimille kuuluu, ainakin varttamisjälki oli niissä huippuluokkaa ja perimä mitä kiinnostavinta!

Viime vuosina reippaasti lämmennyt ilmastomme mahdollistaa uusien puuvartisten viljelykasvien kasvattamista Suomessa. Tämän kirjoituksen esimerkkikasvi on punamarjakanukka (Cornus mas), mutta ensin kerron hieman taustaa puuvartisten kylmänkestosta.

Tämän, tai monen muun erikoiskasvin, menestymisen pullonkaulana eivät välttämättä ole olleet alhaisimmat talvilämpötilat, ainakaan täällä lounaisessa Suomessa, vaan kesien viileys ja tehoisan lämpösumman alhaisuus, joka ei ole riittänyt tuleennuttamaan kasvin kasvukauden aikaista kasvua. Tuleentumaton uusi kasvu on sitten paleltunut talvella ja joko lähtenyt kasvuun kärkisilmun alapuolelta, usein jopa maanpinnan tasalta, tai se on kuollut juuria myöten. Lämösummien kohotessa tuleentuminen onnistuu paremmin ja kasvi kestää talven pakkaset. Punamarjakanukalle annetaan nykyään menestymisvyöhyke I–II.

Punamarjakanukka on kotoisin Keski-Euroopan ja Kaukasuksen suunnalta ja etenkin Itä-Euroopassa se tuntuu olevan suosiossa juuri marjakasvina. Koristearvoakin sillä on, sillä keltaiset kukat aukeavat hyvin varhain, meillä Laitilassa kukinta on parhaimmillaan huhtikuun lopussa.

Punamarjakanukka viihtyy puolivarjoisessakin paikassa ja sopii syötävään metsäpuutarhaan senkin puolesta tosi hyvin. Se on aika pintajuurinen laji ja sen juuristo on melko arka auringonvalolle, joten käytä katetta tai verhopensaita latvuksen alla. Punamarjakanukka viihtyy läpäisevässä, hiekkaisessa ja soraisessa maaperässä ja on kalkinsuosija. Korkeutta pensas saa noin 2–5m.

Itse pidän kovasti ajatuksesta, että tämä kasvi on hyvin pitkäikäinen, marjapensaathan elävät monesti vain muutamia vuosikymmeniä, mutta punamarjakanukka voi kasvaa parikin sataa vuotta. Olen istuttanut kantalajin lisäksi muutamia vartettuja viljelylajikkeita, joiden marjat ovat suuremmat. Kuten lähes kaikkia syötäviä puuvartisia, on tätäkin lajia jalostettu jo pitkään. Puolasta ja Ukrainasta tulee tiheään tahtiin uusia lajikkeita, joista löytyy meillekin sopivia, nippanappa marjansa kypsyttämään ehtiviä kasveja. Varttamalla lisätyt taimet lienevät hieman arempia kuin siemenestä kasvatetut yksilöt, mutta ne ovat toistaiseksi selvinneet ilman talvivaurioita Laitilassa. Aikaisia lajikkeita ovat mm. edellisen kuvan 'Elegantnyj' sekä 'Nikolka' ja 'Dublany'. Nämä kypsyvät suunnilleen lokakuussa. suurin osa lajikkeista lienee liian myöhään kypsyviä nykyilmastoomme, joten oikea lajikevalinta on tämän lajin kohdalla tosi tärkeä.

Komeita pensaita ja niiden satoa voi ihailla esimerkiksi Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä tai Pyhärannan Vakka-Taimessa. Omat puskani istutin vasta kolmisen vuotta sitten, eikä satoa ole pienestä kukinnasta huolimatta vielä kuulunut, mutta ehkä tänä vuonna! Punamarjakanukan punaisesta syysväristä olen jo päässyt nauttimaan.

Marjasadosta tehdään vaikka mitä säilykkeitä; hapattamalla valmistettuja "oliiveja", hilloja ja tietty viinaa kuten kaikesta missä sokereita vaan on. Marja on yleensä 3–8 grammainen eli aika kookas, mutta sisältä löytyvä yksinäinen siemen vie melkoisen osan marjan tilavuudesta. Punamarjakanukan soikeat marjat ovat värjäytyneet erilaisin punaisen sävyin ja myös keltaisia on olemassa.

Minusta on mukava ajatus, että tässä olisi myöhään kypsyvä marjakasvi metsäpuutarhaani. Lähes kaikki muut marjakasvithan kypsyvät kesällä ja etenkin elokuu on kiireistä keruuaikaa. Satokauden laajentaminen ja työn hajauttaminen on fiksua. Innostuin lajista sen verran, että istutan omaan syötävään metsäpuutarhaani keväällä muutamia uusia lajikkeita mm. kauan odottamani keltamarjaisen 'Alosza:n'.

Yksi kauden 2023 hauskimmista projekteista on ollut AhlmanEdun (Tampere) syötävän metsäpuutarhan perustaminen. Projekti alkoi suunnittelutyöllä keväällä 2022 ja on jatkunut  kahden vuosittaisen viikonloppukurssin voimin. Kursseilla on ollut teoria- ja harjoittelupäivän lisäksi istutuspäivä, jonka aikana on laitettu maahan kymmenien syötävien kasvilajien taimia.

Tässä muutamia kuvia kauden '23 varrelta. Ja hommahan jatkuu taas toukokuussa 2024, lisätiedot ja ilmoittautuminen suositulle kurssille tästä.

Syötävän metsäpuutarhan paikaksi valikoitui Ahlmanin kartanon vanhan hedelmätarhan perimmäinen nurkka, jossa kasvaa päärynää, omenaa ja luumua jo valmiiksi. Paikka on lämmin, valoisa ja melko tuulensuojainen metsänreuna, jossa on viljelty jo entisen emäntäkoulun aikaan vihanneksia, oman tilan karjanlannan voimin. Maaperä on multavaa ja ravinteikasta. Paikka on monin tavoin ihanteellinen ja olemmekin istuttaneet puutarhaan vaateliastakin lajistoa, kuten saksanpähkinää, makeakirsikkaa, viiniköynnöstä, punamarjakanukkaa ja sarjahopeapensasta.

Keskeinen suunnitteluperiaate tässäkin metsäpuutarhassa on syötävien kasvien määrän lisääminen. Puuvartisia istutetaan jokaisella kurssilla, mutta etenkin perennojen avulla saadaan lajirunsautta kasvatettua ja nurmikon osuutta pikkuhiljaa vähennettyä. Olemmekin istuttaneet olemassaolevien hedelmäpuiden latvusten alle monenlaista syötävää mm. kuunliljoja ja minttuja, lisäksi aikaisia kevätkukkijoita ja syväjuurisia vahvoja katekasveja kuten hybridiraunioyrttiä ja imiköitä.

AhlmanEdussa tarjotaan puutarha-alan toisen asteen koulutusta ja oppilaitos on edelläkävijä mm. maaperän ravintoverkkoa hyödyntävissä käytännön viljelysovelluksissa. Koulun vihannesmaa on toteutettu pysyvänä penkkiviljelmänä ja siellä käytetään itsevalmistettua bioaktiivista kompostia. Samaa "mustaa kultaa" käytämme myös syötävän metsäpuutarhan taimien istutuksessa, pussimultaa ei täällä tarvita. Raaka-aine kompostiin tulee Ahlmanin omalta nautakarjalta.

Syötävän metsäpuutarhan istutus on monivaiheinen projekti, jossa suunnittelu ja istutus ovat vasta ensimmäiset askeleet. Taimia kastelevat Ahlmanin kesätyöntekijät ja taimet on toki suojattava myös tilusten runsaalta rusakkopopulaatiolta. Tervetuloa tutustumaan tai osallistumaan kurssille!

Mitä Pähkinämies tekee?

Samaa mitä aiemmin tein lähinnä kevytyrittäjänä ja palkansaajana:
– Kursseja ja luentoja aiheista Syötävä metsäpuutarha ja Pähkinöiden kasvattaminen.
– Puutarhaneuvontaa ja -suunnittelua lähinnä yksityishenkilöille.
– Sisällöntuotantoa eli valokuvia ja tekstejä vaihteleville medioille.
– Vuosittain tulee vedettyä myös useampia villivihannesretkiä järjestötoimijoille.

Lisäksi laitoin pystyyn verkkokaupan, josta löydät omassa metsäpuutarhassani ja pähkinäviljelmällä pitämäni kurssit, molemmat kirjani, Bocking 14 -juuripistokkaat, mahlahanat, Drosselmeyer-pähkinänsärkijät ja toisinaan muutakin.

Ota yhteyttä, tule asiakkaaksi tai yhteistyökumppaniksi ja seuraa Intagramissa @pahkinamies!

Joel Rosenberg