Pähkinäaika alkaa taas olla käsillä! Käsittelen tässä tilannekatsauksessa (osa 1) tämän hetkisiä sato-odotuksia eri hasselpähkinälajikkeiden suhteen. Katsauksen toisessa osassa, lokakuussa, tutkaillaan miten lajikkeiden pähkinät ovat täyttyneet ja millainen kasvukausi 2024 oli.

Lämmin ja kostea kesä on nyt saanut monet pähkinäpensaani kasvattamaan pitkät vuosikasvut vaikean talven jälkeen. Yllättäen muutamat pähkinäpensaat, lähinnä ulkomaiset lajikkeet ja -siementaimet saivat talven aikana vaurioita eli kuivattivat oksankärkiään tai kokonaisia oksia. Edellisessä postauksessa mainitsemani ennätyslämmin syyskuu ja nopeasti tullut pitkä talvi olivat syypäitä vaurioihin, sekä tietysti keleihin sopeutumaton geeniperimä.

Pähkinäpensaiden kukinta alkoi tänä vuonna myöhään, vasta huhtikuussa, jota leimasivat takatalvet. Viikkoa ennen vappua, kun olin istuttelemassa uusia pensaita, satoi Laitilassa liki kymmenen sentin lumivaippa. Märkääkin oli, eikä siitepöly oikein sadekeleillä lennä minnekään, joten tuossa vaiheessa kautta sato-odotukset olivat aika matalalla.

Tällaisia vuosia varten kannattaa kyllä istuttaa lajistollista ja lajien sisäistä monimuotoisuutta: useita eri lajeja, lajikkeita ja kantoja. Otetaan siis luonnosta mallia, ettei kaikkia munia laiteta samaan koriin vaan hajautetaan riskiä. 25 eri hasselpähkinälajiketta, monet kotimaiset siementaimet sekä ulkomaiset risteymät auttavat meidän tilalla kohtaamaan sään ääri-ilimöitä. Näin aina joku pensas tekee hyvän sadon ja jonkun lajikkeen pähkinät täyttyvät hyvin.

Täyttymiseen on hyvät edellytykset ainakin kasvukauden lämpösumman suhteen. Nyt ollaan jo toisella tuhannella (1.8.2024 Laitilassa 979, Eurssaa 1021) eli selvästi viime vuosia edellä johtuen paljolti toukokuun helleputkesta. Pähkinät vaikuttavat olevan hieman edellä aikataulusta, eli sadonkorjuuaika on tänä vuonna keskimääräistä aikaisempi ja kotimaisilla pensailla selvästi elokuun puolella. Oravat ovat jo nyt monella paikkakunnalla pähkinäpensaita tyhjentämässä, vaikka kuori on hädin tuskin täyttynyt. Pähkinä ei kuitenkaan ole vielä kypsä (lue aiheesta postaus viime elokuulta: www.syötävämetsäpuutarha.fi/blogi/archives/08-2023).

Kauden 2024 satovarmimmilta lajikkeiltani vaikuttavat nyt elokuun alussa 'Pervenec' (5 pensasta), 'Lange Zeller' (3 pensasta) ja jo 2015 istuttamani vanhin 'Cosford'-pensas sekä tuntematon lajike, jonka hankin Hollannista 'Gunslebert'-nimisenä, mutta joka pähkinän muodon ja suojalehden pituuden perusteella on kyllä joku muu lajike tai siementaimi. Jostain syystä vain tuo vanhin 'Cosford'-pensas tekee normaalisadon, tai vähän tavallista suuremman, muut kaksi 'Cosfordia' antavat vain pari pähkinää, vaikka ovat jo 2,5 m korkeita ja tehneet satoa parisen vuotta.

Venäläinen risteymälajike (Corylus avellana × Corylus heterophylla) 'Pervenec' on tämän vuoden selvä ykkönen ja tekee neljällä eri kasvupaikalla satoa, varsinkin pellolle ja metsäpuutarhaan istutettujen pensaiden oksat notkuvat pähkinäterttujen painosta. Yhdestä parin metrin oksasta laskin noin 70 pähkinää, joten varmaan nämä pikkupensaat tekevät kumpikin parisen sataa mukavankokoista hasselpähkinää. Tarkemmat kappalemäärät, painot, sisuksen koko ja muu selviävät lokakuussa, jolloin myös julkaisen ne blogikirjoituksen toisessa osassa.

Muita tänä vuonna satoa tekeviä lajikkeita tarhassani ovat: 'Akera 3', 'Akera 5', 'Alli', 'Gavara 4', 'Gavara F2', 'Gustav Mahler', 'Hall's Giant', 'Lambert's Filbert', 'Moskovski Rubin', 'Syrena' ja "Puolan Cosford" (erilainen kuin oikea ohutkuorinen 'Cosford'-lajike).

Lisäksi monet kotimaiset ja yksi latvialaisista siemenistä lisätyistä pensaista antavat pähkinöitä sekä muutama Corylus americana × C. avellana -risteymä tekevät satoa. Mikään huippuvuosi tämä ei ole, kuten 2022, mutta viime vuotta satoisammalta kyllä vaikuttaa.

Ilokseni muutama turkinpähkinälle (Corylus colurna) vartettu kotimainen pensas tekee pähkinöitä. Nämä ovat suuripähkinäisiä yksilöitä, joita on löydetty eri puolilta Suomea ja ne kasvavat meillä vertailussa.

Meillä on 1.9.24 pähkinäkurssi Laitilassa. Mukaan mahtuu vielä muutama osallistuja. Lisätiedot ja ilmoittautuminen: www.pahkinamies.fi

Kerron tässä alkukesän '24 jalopähkinäkuulumisia omalta pähkinätarhaltani Laitilasta ja virolaisen Erich Suurperen tilalta Saarenmaalta.


Tavaton syksy, tavallinen talvi, entä kesä?

Aloitetaan taustoittamalla tämän kasvukauden tilannetta viime syksyn säällä. Syyskuu 2023 oli ennätyksellisen lämmin. Kuun puolivälin paikkeilla oli täysin kesäkeli, kun yölämpötilatkin huitelivat ällistyttävästi jopa +15 asteessa. Usein syyspäiväntasauksen tienoilla on jo hallaöitä Laitilassa. No, tulivat ne hallatkin sitten lokakuun alussa ja siinä se talvi saapui ja viipyi takatalvineen melkein vappuun saakka.

Talveentuminen jäi syksyllä monilla kasveilla riittämättömäksi, monet muistavat viime syksyn puihin jääneet ruskettuneet omenapuiden lehdet. Kasvien kohtalo vaikutti pahalta jo silloin. Itse talvi oli vanhan ajan normitalvi, ei erityisen kylmä, mutta aika pitkä. Lumi tuli onneksi aikaisin, eikä maa routaantunut pahasti ennen pysyvää lumivaippaa.

Jalopähkinät ottivat jonkin verran osumaa, varsinkin herttajalopähkinät, jotka ovat mereisen ilmaston kasveja ja pitävät loivasta siirtymästä kesäkeleistä talvipakkasiin. Jyvät erottuivat niin sanotusti akanoista eli vahvat geenit heikoista, mikä on kasvinjalostuksellisesta näkökulmasta hyväkin asia. Vanhimmat vuonna 2011 itäneet herttajalopähkinäni saivat latvoihinsa vaurioita, oksia kuivui rehevän kasvun puutteellisen tuleentumisen vuoksi. Matalammalla ja näin ollen paremmassa suojassa olleet nuoremmat taimet eivät minulla saaneet vaurioita. 'Imshu'-lajikkeen siementaimet säilyivät vahingoittumattomina muutamassa muussakin puutarhassa, ex 'CW1'-taimet taas vaikuttavat saaneen pahojakin vaurioita.

Saksanpähkinän taimeni ovat herttoja pienempiä, alle parimetrisiä, ja nuorempia (2017–>). Tavallisesta poikkeavia talvivaurioita ei tullut. Normaalia on, että kaikki yksilöt eivät lähde kasvuun aivan päätysilmusta, vaan hieman sen alkapuolelta, näin oli nytkin. Saksanpähkinä on Japanista kotoisin olevaa herttajalopähkinää mantereisempi laji ja kasvaa mm. Himalajan vuoristossa. Vuosittainen kasvurytmi onkin lajeilla erilainen, saksanpähkinät osaavat lopettaa kasvunsa aikaisemmin, pääsääntöisesti myös muut jalopähkinät, mutta hertat ne vaan haluaisivat jatkaa ja jatkaa. Samanlaisia havaintoja olen tehnyt myös muissa puutarhoissa.

Kevät oli hyvä kun se vihdoin alkoi. Lämpöä riitti toukokuussa ja kaikki kasvoi, halloja ei toukokuun alun jälkeen enää tullut (2023 viimeinen oli 10. kesäkuuta). Tiluksillani kukki toukokuun lopussa kuusi jalopähkinää hedekukin (saksanpähkinä, kaksi herttajalopähkinää, mantsurianjalopähkinä ja pari risteymää) ja emikukkiakin näkyi ainakin neljässä puussa. 14. kesäkuuta saapui kuitenkin raekuuro, joka kesti lähes 10 minuuttia. Väkivaltaisen kuuron jälkeen maa oli valkoinen ja jalopähkinöiden suuret lehdet rei'illä – monet emikukista/raakileista olivat pudonneet. Lähdin tässä kohtaa kotiin Tampereelle ja sieltä Baltiaan. Parin viikon poissaolon jälkeen vain kolme raakiletta oli näkyvissä. Pari mantsurialaisessa ja yksi suurimmassa herttajalopähkinässäni. Saas nähdä miten käy ja saanko vihdoin 14 kesän odotuksen jälkeen nähdä millaista pähkinää tämä puu tekee.

Erich Suurperen pähkinätarhalla Saarenmaalla

Välillä on hyvä käydä kauempana hakemassa oppia kokoneemmilta. Tutustuin virolaiseen Erich Suurpereen kolmisen vuotta sitten sähköpostitse ja Juhannuksena kävin hänen pähkinätarhallaan Saarenmaalla. Erich on pitkän linjan pähkinämies, jonka istutti ensimmäiset puunsa jo Neuvostoliiton aikana 80-luvulla. Hän keräsi silloin saksanpähkinöitä ympäri Viroa, toreilta ja puutarhoista, kylvi ne ja istutti parhaat taimet omaan puutarhaansa Saarenmaan länsipuolelle noin 15 km päähän rannikosta.

Kun ollaan melko suotuisalla alueella, jossa talven minimit ovat nykyään –15 asteen luokkaa (ennen lähes –30 C° ), ei kasvien kylmänkesto ole ihan samanlainen ykkösprioriteetti kuin Suomessa. Myös taudinkesto, pähkinän koko, kuoren paksuus ja pähkinän maku nousevat esiin tärkeinä valintakriteereinä lajikkeita mietittäessä. Viime vuosina Erich on opetellut varttamaan jalopähkinöitä itse. Emopuut hän on tilannut muista maista ja taimipenkissä näkyi paljon varsinkin moldovalaisia lajikkeita, mutta myös länsieurooppalaisia kuuluisia kauppalajikkeita kuten 'Franquette' ja 'Fernor'. Saksanpähkinä on hänelle ykköslaji, mutta myös herttajalopähkinät kiinnostavat.

Perusrunkoina Erich käyttää Juglans regian lisäksi myös oman tarhajalopähkinänsä (Juglans x bixbyi) hybriditaimia. Aika mielenkiintoista oli kuulla, että jalopähkinöiden siemenet voivat säilyttää itävyytensä jopa kymmenen vuotta. Sain itse todistaa, erään vuosia sitten kaadetun mantsurianjalopähkinän läheltä nousevia pikkutaimia. Erich myös kehui pitkään säilytettyjen pähkinöiden makua, kuulemma tarhajalopähkinöitä voi syödä kymmenenkin vuotta keruun jälkeen.

Erich ei ole enää ihan nuori ja istutuskuopan teko kestää nykyään aiempaa kauemmin, joten lajikkeet on mietittävä huolella. Hänen puutarhamansa on ravinteikasta, mutta maassa on runsaasti kiviä, jotka hidastavat työtä. Pähkinäpuita on kuitenkin istutettuna toista sataa, lisäksi vielä muu lajisto kuten aprikoosit, makeakirsikat, Nashi-päärynät, laikkuköynnökset sun muut. Erichin soramaahan tehtyyn kuoppaan hän laittaa keskelle parasta multaa perunamaalta ja reunoille vuorotellen soramaata ja hevosenlantaa. Tässä hänen salainen vinkkinsä, jonka voimin hänen puunsa kasvavat nopeasti: "Saksanpähkinä haluaa lihaa!". Erich kuuluu metsästysporukkaan, joka kaataa toista sataa saksanhirveä (isokauris) vuosittain. Hän hautaa saaliiden päitä puiden lähelle antamaan ravinteita. No, näin ne hautausmaan puutkin kasvavat suuriksi...

Rouva Suurpere oli laittanut pöydän koreaksi herkullisilla itsetehdyillä pähkinäleivoksilla, pikkelöidyillä saksanpähkinöillä ja tietysti omien puiden pähkinöillä. Kahvittelun lomassa kuuntelin tarinoita mm. iäkkäästä moldovalaisesta kolhoosinjohtajasta, joka on nykyään erikoistunut tekemään YouTube-videoita saksanpähkinöiden kasvattamisesta sekä puolalaisten saksanpähkinöiden alkuperästä. Ne kuulemma tuotiin Italiasta 1200-luvulla ja nimettiin vuosien kuluessa ja heikompien karsiutuessa "Carpathian"-pähkinöiksi, joista puhutaan tänä päivänäkin mm. Pohjois-Amerikan pähkinäpiireissä.

Vierailun päätteeksi sain vielä pari reseptiä. Matkani jatkui vielä Latviaan, josta keräsin tutuilta paikoilta raakoja saksanpähkinöitä "Nocino"-likööriä varten. Siltä varalta, ettei kokeilu onnistu, sain myös kotiinviemisiksi pienen pullon valmista saarenmaalaista saksanpähkinälikööriä.

Saksanpähkinälikööriä on tehty monissa Euroopan maissa. perusidea on kerätä raakileet ennen kuin kuori kovettuu. Oikea ajankohta on yleensä heinäkuun puoliväliin mennessä, Välimerellä kesäpäiväntasauksena. Litran lasipurkkiin meni 21 neljään osaan pilkottua raakaa pähkinää ja noin 4 dl ukrainalaista vodkaa. Parin kuukauden muhimisen jälkeen siivilöin sitten pähkinämössön pois ja makeutan hunajalla. Parhaimmillaan tämä lääkkeenäkin käytetty juoma on vasta vuoden päästä, mutta maistelukelpoista jo loppukesästä eli ehkä syyskuun pähkinäkurssilla pääsen sitä jo tarjoilemaan.

Monta nimeä
Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja Suomenkin Syötävä metsäpuutarha -termillä on monta synonyymia. Englanninkielen Forest garden / Edible Forest Garden on meillä kääntynyt enimmäkseen syötäväksi metsäpuutarhaksi, mutta aivan hyvin voidaan käyttää myös Hyötymetsäpuutarhaa tai Ruokametsää (Food Forest) – samasta asiasta kuitenkin puhutaan eli helppohoitoisista, monivuotisista hyötykasveista koostuvista kerroksellisista puutarhoista.

Metsäpuutarha eli Woodland Garden taas on koristekasvipainotteinen puutarha, joka usein perustetaan metsään, tiedättehän: alppiruusut, köynnöshortensiat ja varjoperennat männikössä tyyppinen juttu. Syötävä metsäpuutarha taas on se "metsä", puutarha joka on istutettu muodostamaan kerroksellinen, monilajinen, monivuotinen ja ennen kaikkea syötävää ja muuta satoa tarjoava kasviyhteisö.


Tropiikista Englannin kautta Suomeen
Tropiikissa, mm. Indonesiassa, Intiassa ja Keski-Afrikassa kotitalon ympärillä kasvavia monisatoisia istutuksia on kutsuttu simppelisti vain kotipuutarhoiksi (home garden), Syötävä metsäpuutarha (Forest Garden) on eurooppalaisten antama nimi. Ulkopuolisesta tällainen kotipuutarhaviljelys voi näyttää vain "viidakolta", mutta asukkaille se on luonnon oma supermarket, joka tarjoaa elämän edellytyksiä ravinnon, rohdosten, kuitujen, polttopuiden ja rehun muodossa. Samalla se on rikas ekosysteemi ja kaunis ympäristö. Trooppisia metsäpuutarhoja on viljelty tuhansia vuosia ja ne ovat keskeinen osa paikallista ruokajärjestelmää.

Indonesian Pekarangan-kotipuutarhojen ylimmässä latvuskerroksessa kasvaa esimerkiksi kookospalmuja, durian-hedelmiä tekeviä puita ja tukkipuulajeja. Niiden alla voi kasvaa pienempiä hedelmäpuita, guavaa, sitruksia, mangoja, banaaneja (ruohovartinen) ja pensaita kuten kahvia. Useimmat kasveista ovat monivuotisia ja monet niistä lisääntyvät itsekseen, myös kotieläimille kuten lammissa kasvatettaville kaloille on paikkansa.. Pekarangan tuottaa monipuolisia hyödykkeitä asukkaille ja myös tuotteita myytäväksi ja Indonesiassa tällaisia kotipuutarhoja oli vuonna 2010 yli 100.000 neliökilometriä! (Wikipedia).

Robert Hartia pidetään Forest Garden -käsitteen eurooppalaisena isänä ja tänne tuojana. Hän sai inspiraationsa erityisesti Intian Keralan alueen kotipuutarhoista. Robertin 1970-luvun lopussa perustama muutaman aarin syötävä metsäpuutarha Englannin Shropshiressä on ollut kokoaan vaikuttavampi. Hänen kirjoituksensa ja puutarhansa inspiroivat muita Brittejä, kuten Martin Crawfordia, Ken Ferniä ja Graham Belliä (Skotlanti) perustamaan omat projektinsa ja kehittämään syötävän metsäpuutarhan viljelyä Isossa-Britanniassa.

Edellämainituista erityisesti Martin Crawford on kehittänyt lauhkean, temperaattisen kasvillisuusvyöhykkeen metsäpuutarhaviljelyä eteenpäin laajalla koe- ja julkaisutoiminnallaan. Martinin 2010 ilmestynyt kirja Creating a Forest Garden – Working with Nature to Grow Edible Plants on ollut myös minulle tärkeä alkuinnoittaja, jonka luin heti ilmestymisvuonna. Martinin pyörittämän Agroforestry Research Trust -organisaation koepuutarhat Lounais-Englannin Devonissa ovat olleet meidän Pohjoismaisten metsäpuutarhureiden pyhiinvaelluskohteena, ne ovat inspiroinut niin minua kuin ruotsalaista Philipp Weissiakin perustamaan syötävät metsäpuutarhat pohjolaan ja kirjoittamaan niistä kirjat.

Etelässä tiheää, pohjoisessa väljempää
Alkuperäiset trooppiset kotipuutarhat ovat tiheitä ja runsaita. Kasvillisuutta saattaa olla todella paljon ja latvuskerroskin hyvin tiheä. Auringonvalo on päiväntasaajalla ainainen seuralainen ja voimaltaan eriluokkaa kuin täällä pohjoisessa, joten valoa riittää myös alempiin kerroksiin.

Suomessa syötävä metsäpuutarha on syytä suunnitella hieman toisin. Analogian voi löytää Suomen luonnon eroista kun katsotaan miltä luonto näyttää Uudellamaalla ja pohjoisimmassa Lapissa: mitä ylemmäs pohjoiseen mennään sen niukempaa ja väljempää on kasvillisuus ja kerroksellisuus. Vaikka olen enemmän "puumies" kuin "perennamies" on myönnettävä, että monivuotisella ruohovartiskasvillisuudella on todella merkittävä rooli jos syötävästä metsäpuutarhasta halutaan näillä leveyksillä satoisa ja lajirikas kokonaisuus. Sama pätee jos tilaa on vähän, tällöinkin sato ja monimuotoisuus luodaan enemmän perennoilla kuin puuvartisilla.


Hiilensidontaa, monimuotoisuutta ja kriisinkestävyyttä
Viime vuosikymmeninä syötäviin metsäpuutarhoihin on tullut lisää sävyjä kun niiden hiilensidonta- ja ekosysteemipotentiaalia on nostettu keskusteluun.  Moni syötävän metsäpuutarhan perustava haluaa puutarhan olevan myös ympäristöteko. Halutaan sitoa hiiltä  ja edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä. Monivuotinen kasvillisuus onkin todella hyvä tapa sitoa hiiltä maaperään ja kasvillisuuteen. Monilajinen kerroksellinen istutus taas luo edellytyksiä erilaisille ötököille asua ja saada ravintoa. Niiden kasvit ja eliöt muodostavat monimutkaisen vuorovaikutussuhteiden verkon, joka on vakaa ja runsaasti biomassaa tuottava.

Syötävän metsäpuutarhan lajistollinen, toiminnallinen ja rakenteellinen monimuotoisuus luo kriisinkestävyyttä. Toisin kuin pellolla kasvavat yhden lajin viljelmät, ovat monilajiset metsäpuutarhat vähemmän herkkiä häiriöille kuten rankkasateet, kuivuus, kasvitaudit tai tuhohyönteiset. Vaikka joku laji ottaisi osumaa sään ääri-ilmiöstä tai ötökästä ei koko sato ole pilalla koska satoja on niin monia, jokaisella istuteulla kasvilajilla jopa useita erilaisia. Monipuolisuus tasaa myös vuosien välisiä satovaihteluita: joskus on hyvä pähkinävuosi, joskus taas hyvä omenavuosi. Näin se menee luonnossakin ja luonto juuri on syötävän metsäpuutarhan suuri innoittaja, josta voimme ottaa mallia monin tavoin.


Monikäyttöiset kasvit
Leimallista missä tahansa sijaitseville syötäville metsäpuutarhoille ovat monivuotiset kasvit, joita kasvaa sekaisin toistensa lomassa ja useammassa kerroksessa. Monivuotisia kasveja ei tarvitse olla jatkuvasti uudelleen istuttamassa kuten yksivuotisia, ne ovat hoitovapaampia. Niiden satokausi on myös pitkä ja alkaa aikaisin, ja mikä parasta ne ovat usein todella ravinnepitoisia ja terveellisiä. Monet syötävän metsäpuutarhan kasveista ovat moniosaajia: ne ovat samaan aikaan koristeellisia, tarjoavat ravinteikasta ja maukasta syötävää ja muita hyödykkeitä, parantavat viljelypaikkansa multavuutta ja houkuttelevat muita eliöitä paikalle. Tällaiset lajit ovat mielestäni syötävän metsäpuutarhan kivijalka, lajistollinen pohja, jolle satoisaa ekosysteemiä luodaan. Erikoiskasvit ovat houkuttelevia ja niiden kasvattaminen onnistuu yhä paremmin ilmastomme lämmetessä, mutta peruslajit ovat luotettavampia ja satovarmempia. Tässä muutamia peruslajeja, joista pidän:

Metsälehmus (Tilia cordata)
Lehtikarike vähentää maaperän happamuutta. Puun nuoret lehdet ovat herkullista syötävää. Heinäkuinen kukinta on mesipistiäisten suosikki. Vesoo hyvin ja on helppo pitää matalana leikkaamalla, salaatinlehdet käden ulottuville. Pitkäikäinen ja puuaines helposti työstettävää. Kestävä laji pohjoisempanakin, mutta kauriiden suosikki.

Pähkinäpensas (Corylus avellana)
Lehtikarike vähentää maaperän happamuutta. Kukkii aikaisin keväällä ja tarjoaa siitepölyä mesipistiäisille (ja allergikoille). Pähkinät ovat terveellisiä ja ravinteikkaita. Voi leikata maatamyöten ja vesoo. Voi elää tuhansia vuosia! Puuaineksesta olen tehnyt mm. voiveitsen ja käyttänyt vitsaksena ja merkkikeppeinä.

Humala (Humulus lupulus)
Ruohovartinen nopeakasvuinen köynnös. Humala luo runsautta ja sillä voi luoda tuulelta suojaavaa viherseinää ja ympäristöä lämpimämpää pienilmastoa herkemmille lajeille. Nuoret versot mainio kevätvihannes, "kävyt" oluentekoon.

Kuunliljat (Hosta spp.)
Kauniita varjossa viihtyviä perennoita, jotka toimivat hienosti maanpeitekasveina. Mikä parasta nämä ovat myös herkullista syötävää, etenkin kevätversot. Kukat houkuttelevat hyönteisiä ja ovat nekin syötäviä. Helpoisti saatavia taimikaupoista ja helppo lisätä jakamalla myöhemmin itse.

Tarha-ahomansikka (Fragaria sp. 'Minja')
Marjat ovat metsämansikkaa isompia. Leviää kelposti kauniiksi maanpeitteeksi ja rönsyistä helppo lisätä. Vetää lapset syötävään metsäpuutarhaan ja auttaa näin ympäristökasvatuksessa.

Lisää monikäyttöisiä hyötykasveja löytyy kirjastani Syötävä metsäpuutarha – opas suunnitteluun ja lajistoon.

Luentokausi alkaa pian!

Puhun tänä vuonna pähkinöistä ja syötävistä metsäpuutarhoista mm. messuilla ja yhdistysten tapahtumissa. Kaikki avoimet luentoni ja kurssini löydät tapahtumasivulta.

Vedän molemmista aiheista kesällä myös 1–2 päiväisiä kursseja, joihin voit ilmoittautua verkkokaupan kautta www.pähkinämies.fi

Tervetuloa mukaan!

Olen nähnyt pähkinäpensaita useammassa maassa, niin viljeltynä ja kuin villinäkin, mutta reissu Tanskaan opetti kyllä uutta. Egebjerg Nøddegård -tilalla “pensaat” olivat kaksirunkoisia, matalia ja käkkyräisiä kuin vanhat omenapuut!

Pensaat 1970-luvulla istuttanut henkilö on selvästi saanut oppinsa Englannin Kentistä, jossa hasselpähkinää on perinteisesti viljelty tähän malliin, jossa suurin osa vesoista on poistettu ja pensaseen on jätetty vain muutama runko, joista lähtevät oksat on pidetty vuosittaisilla leikkauksilla kurissa. Syynä kasvutapaan on ainakin se, että pähkinäsato on helppo kerätä matalasta pensaasta käsin. Egebjerg Nøddegårdin pääviljelylajike, pitkien suojalehtien peittämä ‘Lambert’s Filbert’ -hasselpähkinä on myös Kentin alueen klassikko (syn. ’Kent Cob’), jota käytetään perinteisesti tuoreena ja myydään suojalehdissään. Tällöin käsinpoiminta on ainoa vaihtoehto, sillä tuore pähkinä ei varise maahan, eikä varsinkaan pitkistä suojalehdistä. Tuoretta pähkinää pidetään paikoin herkkuna, sen suutuntuma on rapea ja maku varsin “epäpähkinäinen”. Itse arvostan kuitenkin enemmän kuivattua pähkinää johon on kehittynyt tyypillinen hasselpähkinän aromi.

Tilan pähkinäpensaat, nelisen hehtaaria, on istutettu 1978. Nykyiset omistajat Ida ja Malte Christoffersen perheineen eivät tilan 2021 ostaessaan omanneet aiempaa kokemusta pähkinöiden viljelystä. He tekivät kaupat ensisijaisesti komeasta ruokokattoisesta maalaistalosta ja maista, jossa voisivat pitää eläimiä (lampaat, kanat, ankat, koirat) – pähkinät tulivat kaupan päälle. Tilan entinen omistaja, psykiatri ja sivutoiminen pähkinäfarmari, Svend Thordsen antoi uusille omistajille kattavat ohjeet pensaiden hoitoon. Nuoripari päätti kuitenkin päivittää viljelyn luonnonmukaisempaan suuntaan, joten kemialliset lannoitteet ja myrkyt jätettiin pois. Tila ei kuitenkaan ole luomusertifioitu, eivätkä Ida ja Malte hae maataloustukia.

Vierailin tilalla sumuisena päivänä 3. maaliskuuta. Pähkinäpensailla oli kukinta vielä käynnissä, mutta hedekukkien osalta jo selvästi loppuvaiheessa. Isäntäpari oli hoitanut pensaiden vuosittaisesta leikkauksesta valtaosan jo helmikuussa. Osa oli kuitenkin jätetty vierailuani varten leikkaamatta, näiden pensaiden tyvistä vesoi jopa parimetrisiä piiskoja, joita Malte nyt alkoi raivaussahalla ja sähkösaksilla katkomaan. Leikkuun jälkeen paljastui pensaan viljelymuoto: kaksi jalanpaksuista runkoa, josta lähti useampia ranteiden ja sormien paksuisia oksia sekä vielä hennompia oksia, joissa hede- ja emikukat olivat. Alkuvuosina pensaat olivat kuulemma nelirunkoisia, mutta edellinen omistaja vähensi runkomäärän kahteen, jotta riviväleissä pystyi liikkumaan paremmin. Pensaan, tai kyllä nämä enemmän puuta muistuttivat, yleisilme oli avoin ja leveä. Voin kuvitella, että pähkinöitä kehittyisi valoisiin puihin runsaasti.

Hoidettuja pensaita on 3,5 hehtaarin alalla 1500, lisäksi aiemmin hevosten laitumena käytetyllä lohkolla on 400 pensasta, jotka ovat olleet leikkaamatta jo toistakymmentä vuotta. Nämä pensaat ovat alkaneet muistuttaa villiä pähkinäpensasta: ne olivat tiheitä, kymmenistä rungoista muodostuneita ja kuutisen metriä korkeita. Suojetun latvuskerroksen alla alla kasvoi lähinnä vuohenputkea ja joitain kevätkukkijoita. Viljelyajasta muistuttivat pari metristä, paksua runkoa kunkin pensaan tyvessä.

Leikattujen pensaiden luona tunnelma oli avara ja pensaiden välistä pääsi aika hyvin kulkemaan. Lampaat laidunsivat yhdellä lohkolla ja hoitivat kuulemma kiitettävästi tyvivesojen poistoa kasvukaudella. Talviaikaan lampaat (7 kpl) eivät kuulemma sovi viljelmille, koska ne saattavat purra runkojen kuorta jos muu ravinto on vähissä. Ida ja Malte hyödynsivät myös kanoja (40 kpl) viljelyssä, ne nimittäin syövät syksyllä kuoriutuvia pähkinäkärsäkkään (Curculio nucum) toukkia innolla. Kanojen jäljiltä osa lohkoista oli myös lähes ruohottomia. Kanattomilta lohkoilta ruohon ajettiin 3–4 kertaa kauden aikana. Ensimmäinen kerta huhtikuussa. Toukokuussa ei voinut kuulemma leikata, koska metsäkauriiden vasat piileskelevät pensaiden alla heinissä. Ruohonleikkuri on traktorilla vedettävää mallia ja se silppuaa samalla pensaiden väliin jätetyt, alkuvuonna leikatut, oksat. Omistajapariskunta ei ole kokenut pähkinäkärsäkästä isoksi ongelmaksi. Pähkinöihinkin iskevät sienitaudit (Monilinia spp.) eivät myöskään ole aiheuttaneet isompia ongelmia, ehkä pensaiden harvennus nelirunkoisista kaksirunkoisiksi on auttanut, koska ilma kiertää nyt viljelmällä paremmin ja kuivattaa pensaita sopivasti.

Egebjerg Nøddegårdin viljelylajikkeena on ‘Lambert’s Filbert' ja pölyttäjänä ‘Cosford’. Sitä on noin joka viides pensas ja sen annetaan kasvaa korkeammaksi (4 m), jotta tuuli levittäisi paremmin siitepölyä ympärille. 'Lambert’s Filbertit' pidetään alle parimetrisinä, jotta sadonkorjuu onnistuu käsin pensaista poimimalla. 'Lambert’s Filbert' sopii hyvin tuoremyyntiin, sen suojalehdet ovat pitkät ja koristeelliset, kuin avattava pakkaus itsessään. Satoa tuli 2023 3–4 tonnia, kuorineen punnittuna, lisäksi itsepoiminta-asiakkaiden keräämä sato. Itsepoiminta-asikkaat keräävät satoa alkusyksystä ja se hinnoitellaan kuorineen ja suojalehtineen 6 €/kg. Ravintoloillekin myydään pähkinöitä, varsinkin loppusyksyllä, koska huonot pähkinät putoavat maahan mitä pidemmälle kausi etenee eli syksymmällä poimittujen laatu on parempi. Ravintolat maksavat moninkertaisen hinnan pähkinöistä.

 Fynin saarella sijaitsee myös Lars Westergaardin taimisto ja pähkinäviljelmä, josta löytyy lukuisia kiinnostavia lajikkeita myös Suomessa kokeiltavaksi.

Lars on pitkän linjan taimistomiehiä ja kuulemma unelmatyössään. Hän valmistui alalle jo 80-luvulla ja juhli vierailuni aikaan 65-vuotispäiviään. Kuten monien pidemmälle ehtineiden taimistomiesten (jostain syystä ne ovat kai aina miehiä), on Larsinkin kiinnostus siirtynyt yhä enemmän ja enemmän kasvinjalostukseen. Hän tekee vuosittain useita kontrolloituja pölytyksiä erilaisilla pähkinäpensas-, jalopähkinä-, ja kastanjalajikkeilla ja -kannoilla. Tanskan ilmaston voisi kuvitella olevan erinomainen niin saksanpähkinöiden kuin hasselpähkinöidenkin viljelyyn, haasteita kuitenkin on ja Larsin mukaan tärkein tavoite jalostustyössä on terveys. Monet mannerilmastosta peräisin olevat saksanpähkinäkannat esimerkiksi kärsivät lauhkeassa ja usein kosteassa meri-ilmastossa erilaisista sieni- ja bakteeritaudeista. Myös alkuvuoden vaihtelevat lämpötilat vaikeuttavat viljelyä, sillä halloja esiintyy usein pähkinäkasvien kukinta-aikaan ja sen jälkeen aina toukokuulle saakka. Myöhäinen lehteentulo onkin jalopähkinöiden osalta hyvin tärkeä ominaisuus Tanskassa.

Westerraard Planteskole tuottaa lähinnä erilaisten vartettujen pähkinälajikkeiden paljasjuurisia taimia. Niitä lähetellään maaliskuussa ja marraskuussa ympäri Eurooppaa, idea on siis lähettää taimet ennen lehteen tuloa tai lehtien pudottua, jolloin ne voidaan postittaa ilman multaa ja ruukkuja. Elokuun alussa alkava astiataimimyynti taimitarhalla on kolmas sesonki.

Tilalla on myös 1,3 hehtaarin pähkinäviljelmä, jossa kasvaa turkinpähkinälle (Corylus colurna) vartettuja yksirunkoisia hasselpähkinöitä rivivälillä 6 m ja taimivälillä 3,5 m. Päälajikkeena on Egebjergistä tuttu 'Lambert's Filbert', tosin ulkomuodoltaan ne ovat aivan eri näköisiä, korkeita ja optimoitu koneelliseen poimintaan. Pölyttäjäpensaita on pitkin tilaa, mutta 'Lambert's Filbert' -rivien välissä on yllätys – peikonpähkinäpensas 'Contortaa' vartettuna turkinpähkinälle. Kyseinen kippuraoksainen lajike kukkii myöhään, ja kuten olen omalla tilallanikin huomannut on myöhään kukkivasta pähkinäpensaan siitepölystä yleensä vajetta kun kasvatetaan viljelylajikkeita.

Mielenkiintoisia lajikkeita löytyy paljon lisää ja jalostustyön alla oleville taimille on varattu oma suuri lohkonsa. Erityisesti niin sanotut "Trazel"-puut ovat Larsin sydäntä lähellä. Niillä tarkoitetaan turkinpähkinän ja euroopanpähkinäpensaan risteymiä (Corylus × colurnoides) ja risteymien takaisinristeymiä jommankumman lajin kanssa. Näitä risteymiä syntyy luonnossa hyvin harvoin, mutta osaavissa käsissä niiden luominen onnistuu paremmin. Emona kannattaa tällöin käyttää turkinpähkinää, jonka emikukat pölytetään euroopanpähkinäpensaan siitepölyllä. Risteymä on usein puumainen, yksirunkoinen, eikä tee juurikaan tyvivesoja, jolloin leikkaustyö vähenee. Trazel-lajikkeita ovat mm. 'Morrisoka', 'OSU20', 'Farris 88Q' ja 'Dundee'. Näiden pähkinät ovat usein perineet turkinpähkinältä paksuhkot kuoret, jotka ovat toisaalta vastustuskykyisempiä pähkinäkärsäkästä vastaan, toisaalta paksu kuori vähentää syötävän osuutta. Trazel-pähkinöiden maussa ei useinkaan ole sitä aromia, jota olemme hasselpähkinöiltä tottuneet odottamaan, mutta niiden hyvä puoli on se etteivät ne kuivuessaan juurikaan kutistu, toisin kuin pähkinäpensaan hasselpähkinät.

Turkinpähkinää Lars käyttää laajasti perusrunkona kaikenlaisille hasselpähkinälajikkeille. Lajilla on paalujuuri, joka parantaa sen kuivuudenkestoa ja riittävä vedensaanti on hasselpähkinäntuotannossa pullonkaula etenkin kuivina kesinä. Jalopähkinäpuolella tavallisin perusrunko on amerikkalainen laji mustajalopähkinä (Juglans nigra), joka myös tunnetaan vahvasta paalujuurestaan. Sen pähkinä on paksukuorinen ja syötävä sisus usein pieni, mutta puuaineksen takia sitä viljellään Euroopassakin. Lajille vartetaan Westergaardilla niin saksanpähkinät kuin herttajalopähkinätkin. Mielenkiintoinen on risteymä (Juglans × intermedia), jossa on niin musta- kuin saksanpähkinääkin. Tällaisia hybrideitä on nimetty lajikkeiksikin, niistä parhaana pidetyn 'Dooley 69E':n pähkinä aukeaa kuin ohutkuorinen saksanpähkinä, eikä syötävä sisus kutistu kuivattaessa, vaan täyttää kuoren erinomaisesti.

Westergaard Planteskole on harvoja taimistoja, joilta saa niin sanottuja Loiko-saksanpähkinöitä eli Valko-Venäjältä peräisin olevia, Ove Johanssonin 2000-luvun alussa Ruotsiin tuomien puiden taimia, vartettuina. 'Loiko #6' on Larsin suosikki ja puu näytti todella mallikkaalta ja oli kuulemma hyvin terve. Sen sijaan 'Loiko #1', jonka Ove valitsi taimipenkistä suosikikseen, tulee kyllä aikaisin satoikään, mutta tuhlaa energiaansa ylenpalttiseen kukintaan, josta ei kuitenkaan seuraa isoa pähkinäsatoa.

Lajikkeita, erikoisuuksia, tarinoita ja vinkkejä tuli visiitillä valtavasti. Katsotaan muutaman vuoden kuluttua mitä tuliaistaimille kuuluu, ainakin varttamisjälki oli niissä huippuluokkaa ja perimä mitä kiinnostavinta!

Viime vuosina reippaasti lämmennyt ilmastomme mahdollistaa uusien puuvartisten viljelykasvien kasvattamista Suomessa. Tämän kirjoituksen esimerkkikasvi on punamarjakanukka (Cornus mas), mutta ensin kerron hieman taustaa puuvartisten kylmänkestosta.

Tämän, tai monen muun erikoiskasvin, menestymisen pullonkaulana eivät välttämättä ole olleet alhaisimmat talvilämpötilat, ainakaan täällä lounaisessa Suomessa, vaan kesien viileys ja tehoisan lämpösumman alhaisuus, joka ei ole riittänyt tuleennuttamaan kasvin kasvukauden aikaista kasvua. Tuleentumaton uusi kasvu on sitten paleltunut talvella ja joko lähtenyt kasvuun kärkisilmun alapuolelta, usein jopa maanpinnan tasalta, tai se on kuollut juuria myöten. Lämösummien kohotessa tuleentuminen onnistuu paremmin ja kasvi kestää talven pakkaset. Punamarjakanukalle annetaan nykyään menestymisvyöhyke I–II.

Punamarjakanukka on kotoisin Keski-Euroopan ja Kaukasuksen suunnalta ja etenkin Itä-Euroopassa se tuntuu olevan suosiossa juuri marjakasvina. Koristearvoakin sillä on, sillä keltaiset kukat aukeavat hyvin varhain, meillä Laitilassa kukinta on parhaimmillaan huhtikuun lopussa.

Punamarjakanukka viihtyy puolivarjoisessakin paikassa ja sopii syötävään metsäpuutarhaan senkin puolesta tosi hyvin. Se on aika pintajuurinen laji ja sen juuristo on melko arka auringonvalolle, joten käytä katetta tai verhopensaita latvuksen alla. Punamarjakanukka viihtyy läpäisevässä, hiekkaisessa ja soraisessa maaperässä ja on kalkinsuosija. Korkeutta pensas saa noin 2–5m.

Itse pidän kovasti ajatuksesta, että tämä kasvi on hyvin pitkäikäinen, marjapensaathan elävät monesti vain muutamia vuosikymmeniä, mutta punamarjakanukka voi kasvaa parikin sataa vuotta. Olen istuttanut kantalajin lisäksi muutamia vartettuja viljelylajikkeita, joiden marjat ovat suuremmat. Kuten lähes kaikkia syötäviä puuvartisia, on tätäkin lajia jalostettu jo pitkään. Puolasta ja Ukrainasta tulee tiheään tahtiin uusia lajikkeita, joista löytyy meillekin sopivia, nippanappa marjansa kypsyttämään ehtiviä kasveja. Varttamalla lisätyt taimet lienevät hieman arempia kuin siemenestä kasvatetut yksilöt, mutta ne ovat toistaiseksi selvinneet ilman talvivaurioita Laitilassa. Aikaisia lajikkeita ovat mm. edellisen kuvan 'Elegantnyj' sekä 'Nikolka' ja 'Dublany'. Nämä kypsyvät suunnilleen lokakuussa. suurin osa lajikkeista lienee liian myöhään kypsyviä nykyilmastoomme, joten oikea lajikevalinta on tämän lajin kohdalla tosi tärkeä.

Komeita pensaita ja niiden satoa voi ihailla esimerkiksi Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä tai Pyhärannan Vakka-Taimessa. Omat puskani istutin vasta kolmisen vuotta sitten, eikä satoa ole pienestä kukinnasta huolimatta vielä kuulunut, mutta ehkä tänä vuonna! Punamarjakanukan punaisesta syysväristä olen jo päässyt nauttimaan.

Marjasadosta tehdään vaikka mitä säilykkeitä; hapattamalla valmistettuja "oliiveja", hilloja ja tietty viinaa kuten kaikesta missä sokereita vaan on. Marja on yleensä 3–8 grammainen eli aika kookas, mutta sisältä löytyvä yksinäinen siemen vie melkoisen osan marjan tilavuudesta. Punamarjakanukan soikeat marjat ovat värjäytyneet erilaisin punaisen sävyin ja myös keltaisia on olemassa.

Minusta on mukava ajatus, että tässä olisi myöhään kypsyvä marjakasvi metsäpuutarhaani. Lähes kaikki muut marjakasvithan kypsyvät kesällä ja etenkin elokuu on kiireistä keruuaikaa. Satokauden laajentaminen ja työn hajauttaminen on fiksua. Innostuin lajista sen verran, että istutan omaan syötävään metsäpuutarhaani keväällä muutamia uusia lajikkeita mm. kauan odottamani keltamarjaisen 'Alosza:n'.

Yksi kauden 2023 hauskimmista projekteista on ollut AhlmanEdun (Tampere) syötävän metsäpuutarhan perustaminen. Projekti alkoi suunnittelutyöllä keväällä 2022 ja on jatkunut  kahden vuosittaisen viikonloppukurssin voimin. Kursseilla on ollut teoria- ja harjoittelupäivän lisäksi istutuspäivä, jonka aikana on laitettu maahan kymmenien syötävien kasvilajien taimia.

Tässä muutamia kuvia kauden '23 varrelta. Ja hommahan jatkuu taas toukokuussa 2024, lisätiedot ja ilmoittautuminen suositulle kurssille tästä.

Syötävän metsäpuutarhan paikaksi valikoitui Ahlmanin kartanon vanhan hedelmätarhan perimmäinen nurkka, jossa kasvaa päärynää, omenaa ja luumua jo valmiiksi. Paikka on lämmin, valoisa ja melko tuulensuojainen metsänreuna, jossa on viljelty jo entisen emäntäkoulun aikaan vihanneksia, oman tilan karjanlannan voimin. Maaperä on multavaa ja ravinteikasta. Paikka on monin tavoin ihanteellinen ja olemmekin istuttaneet puutarhaan vaateliastakin lajistoa, kuten saksanpähkinää, makeakirsikkaa, viiniköynnöstä, punamarjakanukkaa ja sarjahopeapensasta.

Keskeinen suunnitteluperiaate tässäkin metsäpuutarhassa on syötävien kasvien määrän lisääminen. Puuvartisia istutetaan jokaisella kurssilla, mutta etenkin perennojen avulla saadaan lajirunsautta kasvatettua ja nurmikon osuutta pikkuhiljaa vähennettyä. Olemmekin istuttaneet olemassaolevien hedelmäpuiden latvusten alle monenlaista syötävää mm. kuunliljoja ja minttuja, lisäksi aikaisia kevätkukkijoita ja syväjuurisia vahvoja katekasveja kuten hybridiraunioyrttiä ja imiköitä.

AhlmanEdussa tarjotaan puutarha-alan toisen asteen koulutusta ja oppilaitos on edelläkävijä mm. maaperän ravintoverkkoa hyödyntävissä käytännön viljelysovelluksissa. Koulun vihannesmaa on toteutettu pysyvänä penkkiviljelmänä ja siellä käytetään itsevalmistettua bioaktiivista kompostia. Samaa "mustaa kultaa" käytämme myös syötävän metsäpuutarhan taimien istutuksessa, pussimultaa ei täällä tarvita. Raaka-aine kompostiin tulee Ahlmanin omalta nautakarjalta.

Syötävän metsäpuutarhan istutus on monivaiheinen projekti, jossa suunnittelu ja istutus ovat vasta ensimmäiset askeleet. Taimia kastelevat Ahlmanin kesätyöntekijät ja taimet on toki suojattava myös tilusten runsaalta rusakkopopulaatiolta. Tervetuloa tutustumaan tai osallistumaan kurssille!

Mitä Pähkinämies tekee?

Samaa mitä aiemmin tein lähinnä kevytyrittäjänä ja palkansaajana:
– Kursseja ja luentoja aiheista Syötävä metsäpuutarha ja Pähkinöiden kasvattaminen.
– Puutarhaneuvontaa ja -suunnittelua lähinnä yksityishenkilöille.
– Sisällöntuotantoa eli valokuvia ja tekstejä vaihteleville medioille.
– Vuosittain tulee vedettyä myös useampia villivihannesretkiä järjestötoimijoille.

Lisäksi laitoin pystyyn verkkokaupan, josta löydät omassa metsäpuutarhassani ja pähkinäviljelmällä pitämäni kurssit, molemmat kirjani, Bocking 14 -juuripistokkaat, mahlahanat, Drosselmeyer-pähkinänsärkijät ja toisinaan muutakin.

Ota yhteyttä, tule asiakkaaksi tai yhteistyökumppaniksi ja seuraa Intagramissa @pahkinamies!

Joel Rosenberg

Ruotsalaiset ovat tunnetusti monissa asioissa hieman meitä suomalaisia edellä. Monet ilmiöt musiikista muotiin rantautuvat ensin länsinaapuriimme ennen saapumistaan Suomeen, näin myös syötävät metsäpuutarhat ja syötävät puistot.

Tässä muutamia esimerkkejä viime vuosina aloitetuista mielenkiintoisista puutarhaprojekteista Ruotsissa:

Vesteråsin kunnan syötävä metsäpuutarha

Södertäljen kunnalla on viljelystrategia

Örebro, Eklunden-puisto

Lund, Sliparebackens skogsträdgård

Ruotsalainen metsäpuutarha-asiantuntija Philipp Weiss on ollut monissa näistä projekteista taustavaikuttajana ja suunnittelijana. Philippin ja Annevi Sjöbergin kirja Skogsträdgården aloitti Ruotsissa oikean buumin ja syötäviä metsäpuutarhoja ryhdyttiin perustamaan takapihoille, puistoihin ja pelloille kiihtyvällä tahdilla.

Ruotsalaisista projekteista on hyvä ottaa mallia ja inspiraatiota suomalaisten koulunpihojen, puistoalueiden ja vastaavien viherrakennuskohteiden kehittämiseksi yhä satoisampaan suuntaan. Syötävä metsäpuutarha voidaan perustaa hyvin niin tyhjälle pihalle kuin vanhaan puutarhaankin. Olemassa olevan puuston oheen voidaan istuttaa perennoja, pensaita ja käynnöksiä sekä täydentää puuistutuksia, näin tehdään mm. Tampereen AhlmanEdun syötävässä metsäpuutarhassa, josta on tulossa oma blogikirjoitus jossain vaiheessa.


Syötäviä puistoja Suomessa

Varsinaisia julkisilla paikoilla kasvavia syötäviä metsäpuutarhoja ei taida Suomesta vielä tätä kirjoitettaessa löytyä. Projektit sijaitsevat yksityismailla, oppilaitosten aitojen takana tai yritysten tiluksilla. Sen sijaan syötäviä puistoja, kaikille avoimia kaupunkitiloja, joihin on istutettu hedelmäpuita ja marjapensaita, on perustettu viimeisen 10 vudoen aikana ainakin neljä.

2014 sai alkunsa Helsingin Mustikkamaan syötävä puisto. Siellä, Isoisän torpan pihapiirissa kasvaa uusina istutuksina mm. 'Uslada' -omenalajiketta, mustaseljapensas, tyrnejä, aronioita, luumupuita ja viinimarjapensaita. Vanhan pihapiirin yrttipenkeistä on myös jotain jäljellä ja keväistä kukkaloistoa tuovat koristeomenapuut. Varsinaiseksi syötäväksi metsäpuutarhaksi tätä ei suunniteltu. Maanpeitekasvillisuuteen ei juuri kiinnitetty huomiota, mutta olemassaoleva vuohenputki kuitenkin täyttää sen tehtävän varsin hyvin. Myöskään köynnöksiä tai hyötyperennoita ei perustamisvaiheessa tai sen jälkeen ole puistoon istutettu. Projekti alkoi Maaseudun Sivistysliiton kolmivuotisen ympäristösivistyshankkeen (Paikan tuntu -hanke) osana ja allekirjoittanut toimi siinä kasvillisuuden suunnittelijana. Nykyisin puiston viljelytoiminnasta vastaa Helsingin Kaupungin nuorisotoimi ja koululaiset pääsevät kasvattamaan siellä vihanneksia ja oppimaan sadonkorjuun taitoja.

Mustikkamaan syötävä puisto on inspiroinut seuraajia:

2017 Lapinjärven kunta ryhtyi istuttamaan kaikille kuntalaisille avointa syötävää puistoa Lukkarinpuistoon.

2018 Porin asuntomessujen yhteydessä perustettu Ruokapuisto tarjoaa kaikelle kansalle vadelmia, omenoita, tyrnejä Hevosluodossa. Puistoon on istutettu myös syötäviä perennoja kuten raparperia, lipstikkaa ja mansikoita.

2019 Tampereen kaupunki istutti omansa, Mustikkamaan puistoa suuremman syötävän puiston, Hiedanrantaan. Sinne on istutettu edellisiä laajempi valikoima hedelmäpuu- ja marjapensaslajistoa, mm. kirsikkapuita ja muutama mustaselja. Maa on peitetty puuhakkeella ja olisikin mielenkiintoinen lähtökohta tulevaisuudessa tehtäville perenna- ja maanpeitekasvien istutuksille, mutta sellaisia ei tiettävästi ole puistoon suunniteltu.

2023 Aloitettiin syötävän puiston istutustyöt Turussa, jossa Raparperi-yhdistys on perustamassa sellaista ylioppilaskylän tuntumaan.

Helsingin ja Tampereen ja ehkä muutkin syötävät puistot olisivat oivallisia lähtökohtia lajistollisesti ja rakenteellisesti monimuotoisiksi metsäpuutarhoiksi. Molemmissa paikoissa on säännöllistä viljelytoimintaa sadonkorjuun ja muun puuhan merkeissä. Tampereen syötävän puiston perusti Tampereen kaupunki ja sen viljelytoimintaa pyörittää Sopimusvuori ry. Puistot palvelevat varsin hyvin ympäristökasvatuksen paikkoina, joissa kaupunkilaiset pääsevät oppimaan viljelyn ja  sadonkorjuun taitoja ja tapaamaan toisiaan mielekkään tekemisen parissa.

On elokuun puoliväli ja pähkinäpensaan (Corylus avellana) hasselpähkinät alkavat kypsyä. Miten metsäpuutarhuri saa pähkinät kerättyä ennen kuin oravat popsivat ne suihinsa ja kantavat talvivarastoihinsa? Mistä oikeastaan tietää pähkinöiden olevan kypsiä tai valmiita jälkikypsytettäviksi?


Hasselpähkinän kehitys

Katsotaan aluksi hieman pintaa syvemmälle pähkinäpensaan lisääntymiseen; pölytykseen, hedelmöitykseen ja itse pähkinän kasvuun.

Pähkinäpensaalla on varsin erikoinen tapa lisääntyä. Tuulipölytteinen pensas pölläyttää tosin aivan tavallisesti siitepölyt ilmoille maalis–huhtikuussa, mutta itse hedelmöitys tapahtuu vasta monta kuukautta tämän jälkeen kesällä. Pensaissa alkaa näkyä pähkinöiden alkuja yleensä kesäkuun toisen viikon tienoilla (Lounais-Suomessa), hedelmöittyminen tapahtuu kuitenkin vasta kun kuori on hieman jo kasvanut.

Hedelmöityksen jälkeen kuori kasvaa elokuun alkuun mennessä kutakuinkin täyteen mittaansa. Itse ydin, pähkinän syötävä sisus taas alkaa kehittyä vasta kuoren ollessa lähes täydessä mitassaan! Eli jos heinäkuun alkupuolella halkaisee pähkinän voi huomata sen sisuksen olevan vailla pähkinää. Kuori on silloin täynnä valkoista perussolukkoa, ja pähkinän ydin on vasta nuppineulanpään kokoinen nokare, jos sitäkään. Heinäkuun lopulla pähkinän ytimen voi yleensä jo selvästi havaita. Muutaman viikon kasvupyrähdyksen aikana se syrjäyttää perussolukon ja kasvaa elokuussa täysikokoiseksi.

Pähkinä alkaa kypsyä kun sen ydin on kehittynyt täyteen mittaansa ja täyttää kuoren. Tämä on se hetki jolloin tarhurin ja kerääjän on oltava hereillä.

Kypsymisen merkit

Pähkinän kypsyyttä on totuttu arvioimaan sen näkyvistä ominaisuuksista: kuoren ja suojalehtien värimuutoksesta (vihreästä ruskeaan) ja pähkinän irtoamisesta suojalehdistään. Elokuun puolivälissä pähkinät harvemmin vielä irtoavat itsekseen suojalehdistä, sen sijaan pähkinän kuoren värimuutos alkaa. Nyrkkisääntönä voi pitää, että täysin vihreä pähkinä on raaka, täysin ruskea on kypsä.

Oravat alkavat usein viedä vielä täysin vihreitä, juuri ruskettumaan alkavia pähkinöitä. Vihreäkuorisen pähkinän kuori ei ole vielä täysin kovettunut, se on vasta "puutumassa", eikä tällaisen pähkinän sisus yleensä ole riittävän kehittynyt, jotta sen voisi kerätä ja jälkipysyttää. Käy niin, että sisus surkastuu jos tällaisen irrtottaa ja yrittää saada kypsymään.

Jos kuoren värimuutos sen sijaan on hieman jo alkanut, onnistuu jälkikypsyttäminen paremmin, eikä ydin kutistu paljoakaan. Tätä voi verrata puuvartisen kasvin puutumiseen, nuori vihreä verso on ruohomainen, nestepitoinen ja lerpahtaa kuivattaessa. Puutunut vuosiverso sen sijaan pitää muotonsa, vaikka aavistuksen kutistuukin – sama pähkinällä.

Hasselpähkinän kypsyyttä voi koitella myös sormilla. Pähkinää painetaan peukalolla sivulta, jolloin kypsä pähkinä irtoaa suojalehdistä. Mitä helpommin, sen kypsempi se on. Jos pähkinä ei syyskuun ollessa pitkällä vielä irtoas suojalehdistään on se yleensä jollain tapaa kehityksensä aikana vioittunut ja ontto, taikka sitten ulkomaista, pidempää kasvukautta vaativaa, perua, eivätkä vielä kypsä. Muista myös, etteivät kaikki yksittäisen pähkinät kypsy samanaikaisesti vaan muutaman viikon jakson aikana.

Kun pähkinä on hieman ruskea tyvestään, muttei vielä irtoa suojalehdestä sormin painettaessa, on aika jälkikypsytyksen. Suojalehti irtoaa onnistuneen jälkikypsytyksen aikana ja pähkinän ydin on riittävän kypsä, eikä kutistu. Pähkinät on runsasoravaisilla alueilla tarpeen kerätä heti ytimen saavutettua täyden koon, täyttäessä kuoren.

Vuonna 2023 aikaisen keruun ja jälkikypsytyksen hetki vaikutti muutamien Helsingissä tekemieni havaintojen (Tammisalo, Herttoniemi, Kumpula, Töölö, Pasila) perusteella alkaneen elokuun puolivälissä.

Pähkinöiden kypsymisajankohdasta saa viitteitä tehoisaa lämpösummaa eli kasvukauden mittaan kertyneen lämmön määrää seuraamalla (esim. www.farmit.fi-palvelusta'). Näin tehdään hyvin yleisesti esimerkiksi omenapuilla, mutta pähkinäpensaan pähkinöihinkin sitä voi ehkä soveltaa, vaikka hedelmöitys ja muutkin lajin ominaisuuden poikkevat hedelmäkasveista melkoisesti.

Tehoisat lämpösummat olivat 16.8.2023 Helsingissä: 1154 (Herttoniemi) ja 1101 (Kaisaniemi) (www.farmit.net).

Jälkikypsytys ja kuivaus

Laitoin elokuun puolivälissä keräämiäni tutkimuspähkinöitä jälkikypsymään. Pähkinät kypsyvät toki parhaiten ollessaan kiinni pensaassa, mutta jos oravat ne siitä riipivät irti on jälkikypsytys nähdäkseni toiseksi paras vaihtoehto. Pähkinät kerätään tällöin pensaasta suojalehtineen ja laitetaan ilmavasti esimerkiksi taimilaatikkoon tai verkkopussiin. Huolehdi, että oravat, metsähiiret tai muut pähkinöistä pitävät eläimet eivät pääse niihin käsiksi (esim. myyräverkkoa väliin). Uskon että liian nopea kuivahtaminen voi olla haitaksi, ydin voi silloin surkastua. Tutkittua tietoa tästä ei juuri ole, joten nämä ovat arveluita.

Pidä pähkinät suojalehtineen hyvin tuulettuvassa kuivassa paikassa, ulkona, muutaman viikon ajan niin ne jälkikypsyvät ja suojalehdet irtoavat. Siirrä ne sitten sisälle kuivumaan.

Pähkinöiden kuivaus on tosiaan hieman eri juttu kuin jälkikypsytys. Kuivattaessa kypsät, suojalehdistä tippuvat pähkinät otetaan sisätiloihin tai kuivuriin ja poistetaan niistä liika kosteus, jotta ne säilyvät pidempään. Jälkikypsytys taitaa ajaa hieman samaa asiaa, mutta ulkotilojen korkea ilmankosteus ei pidemmän päälle ole hyväksi pähkinöiden säilymiselle.