On elokuun puoliväli ja pähkinäpensaan (Corylus avellana) hasselpähkinät alkavat kypsyä. Miten metsäpuutarhuri saa pähkinät kerättyä ennen kuin oravat popsivat ne suihinsa ja kantavat talvivarastoihinsa? Mistä oikeastaan tietää pähkinöiden olevan kypsiä tai valmiita jälkikypsytettäviksi?


Hasselpähkinän kehitys

Katsotaan aluksi hieman pintaa syvemmälle pähkinäpensaan lisääntymiseen; pölytykseen, hedelmöitykseen ja itse pähkinän kasvuun.

Pähkinäpensaalla on varsin erikoinen tapa lisääntyä. Tuulipölytteinen pensas pölläyttää tosin aivan tavallisesti siitepölyt ilmoille maalis–huhtikuussa, mutta itse hedelmöitys tapahtuu vasta monta kuukautta tämän jälkeen kesällä. Pensaissa alkaa näkyä pähkinöiden alkuja yleensä kesäkuun toisen viikon tienoilla (Lounais-Suomessa), hedelmöittyminen tapahtuu kuitenkin vasta kun kuori on hieman jo kasvanut.

Hedelmöityksen jälkeen kuori kasvaa elokuun alkuun mennessä kutakuinkin täyteen mittaansa. Itse ydin, pähkinän syötävä sisus taas alkaa kehittyä vasta kuoren ollessa lähes täydessä mitassaan! Eli jos heinäkuun alkupuolella halkaisee pähkinän voi huomata sen sisuksen olevan vailla pähkinää. Kuori on silloin täynnä valkoista perussolukkoa, ja pähkinän ydin on vasta nuppineulanpään kokoinen nokare, jos sitäkään. Heinäkuun lopulla pähkinän ytimen voi yleensä jo selvästi havaita. Muutaman viikon kasvupyrähdyksen aikana se syrjäyttää perussolukon ja kasvaa elokuussa täysikokoiseksi.

Pähkinä alkaa kypsyä kun sen ydin on kehittynyt täyteen mittaansa ja täyttää kuoren. Tämä on se hetki jolloin tarhurin ja kerääjän on oltava hereillä.

Kypsymisen merkit

Pähkinän kypsyyttä on totuttu arvioimaan sen näkyvistä ominaisuuksista: kuoren ja suojalehtien värimuutoksesta (vihreästä ruskeaan) ja pähkinän irtoamisesta suojalehdistään. Elokuun puolivälissä pähkinät harvemmin vielä irtoavat itsekseen suojalehdistä, sen sijaan pähkinän kuoren värimuutos alkaa. Nyrkkisääntönä voi pitää, että täysin vihreä pähkinä on raaka, täysin ruskea on kypsä.

Oravat alkavat usein viedä vielä täysin vihreitä, juuri ruskettumaan alkavia pähkinöitä. Vihreäkuorisen pähkinän kuori ei ole vielä täysin kovettunut, se on vasta "puutumassa", eikä tällaisen pähkinän sisus yleensä ole riittävän kehittynyt, jotta sen voisi kerätä ja jälkipysyttää. Käy niin, että sisus surkastuu jos tällaisen irrtottaa ja yrittää saada kypsymään.

Jos kuoren värimuutos sen sijaan on hieman jo alkanut, onnistuu jälkikypsyttäminen paremmin, eikä ydin kutistu paljoakaan. Tätä voi verrata puuvartisen kasvin puutumiseen, nuori vihreä verso on ruohomainen, nestepitoinen ja lerpahtaa kuivattaessa. Puutunut vuosiverso sen sijaan pitää muotonsa, vaikka aavistuksen kutistuukin – sama pähkinällä.

Hasselpähkinän kypsyyttä voi koitella myös sormilla. Pähkinää painetaan peukalolla sivulta, jolloin kypsä pähkinä irtoaa suojalehdistä. Mitä helpommin, sen kypsempi se on. Jos pähkinä ei syyskuun ollessa pitkällä vielä irtoas suojalehdistään on se yleensä jollain tapaa kehityksensä aikana vioittunut ja ontto, taikka sitten ulkomaista, pidempää kasvukautta vaativaa, perua, eivätkä vielä kypsä. Muista myös, etteivät kaikki yksittäisen pähkinät kypsy samanaikaisesti vaan muutaman viikon jakson aikana.

Kun pähkinä on hieman ruskea tyvestään, muttei vielä irtoa suojalehdestä sormin painettaessa, on aika jälkikypsytyksen. Suojalehti irtoaa onnistuneen jälkikypsytyksen aikana ja pähkinän ydin on riittävän kypsä, eikä kutistu. Pähkinät on runsasoravaisilla alueilla tarpeen kerätä heti ytimen saavutettua täyden koon, täyttäessä kuoren.

Vuonna 2023 aikaisen keruun ja jälkikypsytyksen hetki vaikutti muutamien Helsingissä tekemieni havaintojen (Tammisalo, Herttoniemi, Kumpula, Töölö, Pasila) perusteella alkaneen elokuun puolivälissä.

Pähkinöiden kypsymisajankohdasta saa viitteitä tehoisaa lämpösummaa eli kasvukauden mittaan kertyneen lämmön määrää seuraamalla (esim. www.farmit.fi-palvelusta'). Näin tehdään hyvin yleisesti esimerkiksi omenapuilla, mutta pähkinäpensaan pähkinöihinkin sitä voi ehkä soveltaa, vaikka hedelmöitys ja muutkin lajin ominaisuuden poikkevat hedelmäkasveista melkoisesti.

Tehoisat lämpösummat olivat 16.8.2023 Helsingissä: 1154 (Herttoniemi) ja 1101 (Kaisaniemi) (www.farmit.net).

Jälkikypsytys ja kuivaus

Laitoin elokuun puolivälissä keräämiäni tutkimuspähkinöitä jälkikypsymään. Pähkinät kypsyvät toki parhaiten ollessaan kiinni pensaassa, mutta jos oravat ne siitä riipivät irti on jälkikypsytys nähdäkseni toiseksi paras vaihtoehto. Pähkinät kerätään tällöin pensaasta suojalehtineen ja laitetaan ilmavasti esimerkiksi taimilaatikkoon tai verkkopussiin. Huolehdi, että oravat, metsähiiret tai muut pähkinöistä pitävät eläimet eivät pääse niihin käsiksi (esim. myyräverkkoa väliin). Uskon että liian nopea kuivahtaminen voi olla haitaksi, ydin voi silloin surkastua. Tutkittua tietoa tästä ei juuri ole, joten nämä ovat arveluita.

Pidä pähkinät suojalehtineen hyvin tuulettuvassa kuivassa paikassa, ulkona, muutaman viikon ajan niin ne jälkikypsyvät ja suojalehdet irtoavat. Siirrä ne sitten sisälle kuivumaan.

Pähkinöiden kuivaus on tosiaan hieman eri juttu kuin jälkikypsytys. Kuivattaessa kypsät, suojalehdistä tippuvat pähkinät otetaan sisätiloihin tai kuivuriin ja poistetaan niistä liika kosteus, jotta ne säilyvät pidempään. Jälkikypsytys taitaa ajaa hieman samaa asiaa, mutta ulkotilojen korkea ilmankosteus ei pidemmän päälle ole hyväksi pähkinöiden säilymiselle.

Syötävän metsäpuutarhan pääsatokausi lähestyy – on aika punoa sadonkorjuukori.

Päätin muutama vuosi sitten opetella valmistamaan keruuvälineistöä itse pajusta punomalla.

Punontapajun viljelystä

Istutin joskus 2014 tienoilla punapajun (Salix purpurea) ja korallisalavan(?) (S. brizensis) pistokkaita tarkoituksena kasvattaa muille istutuksille tuulensuojaa ja mahdollista myöhempää punontamateriaalia. Pistokkaat olivat reilun 20 sentin mittaisia oksanpätkiä, jotka tökkäsin maahan huhtikuussa.

Pajut pitävät tunnetusti märistä ja kosteista paikoista, joten valitse niille sellainen. Paikan on syytä olla myös aurinkoinen ja suojattu hirvi- ja jäniseläimiltä.

Pajua ovat ojat täynnä, mutta ilmeisesti eri lajien punoutuvuudessa ja muissa ominaisuuksissa on eroja, joiden vuoksi tiettyjä lajeja suositaan punonnassa. Edellämainittujen lisäksi suositeltuja lajeja ovat ainakin vannepaju
(S. gmelinii) sekä vakkapaju (S. × mollissima). Koripajusta (S. viminalis) ja siperianpajusta (S. schwerinii) saa helposti isokokoisia eläviä pajurakennelmia. Pistokkaita myyvät pajutilat ja kasviharrastajien verkostoista niitä kannattaa myös kysellä

Pajun aikaiset kukat ovat muuten mesipistiäisille tärkeää kevätravintoa, joten siinäkin on yksi syy pajujen istuttamiseen.


Punontaan valmistautuminen

Muutaman vuoden kasvatuksen jälkeen pajujen juuristo oli sen verran vahvistunut, että uskalsin leikata kasvuston alas ja kasvattaa suorat vuosiversot punontaa varten. Punonta on pitkäjänteistä hommaa ja vaatii ennakkosuunnittelua ja valmisteluita. Punontapajun korjuuaika on myöhään syksyllä kun lehdet alkavat pudota, yleensä kerään pajut marraskuussa, joskus vasta joulukuun puolella.

Leikatut vesat varastoidaan talveksi, jotta ne kuivuvat ja sitkistyvät, eivätkä pajutyöt sitten punonnan jälkeen kutistu, toisin kuin tuoreella pajulla punottaessa. Itselläni on kylmä varasto, jossa säilytän pajut isossa saavissa pystyasennossa talven yli. Yleensä ehdin punontahommiin vasta heinäkuussa, jolloin otan pajut likoamaan viikkoa ennen punontaa. liotus vaatii tilaa, jota löysin vanhasta soutuveneestä, jonne kippaan parisataa litraa vettä. Liottaminen tekee pajuista taas taipuisia punontaa varten. Ennen punontaa pajut on hyvä ottaa liotuksesta tekeytymään esimerkiksi pressukääreeseen.

Työvälineistä tärkeimmät ovat oksasakset. Puukkoa tarvitaan pohjan aloituksessa. Mitasta voi olla apua ja "bodgin"-niminen punontatyökalu, jolle en tiedä suomenkielistä nimeä olisi kätevä varsinkin päättelyssä. Pajut pidän pressun alla, jotteivat ne kuivu.


Pajun punonta

Olen pajunpunononnassa aloittelija, joten en lähde enempiä neuvomaan näin etänä varsinkaan. Jos punonnan opetteleminen kiinnostaa tee kuten minä eli katso opetusvideoita YouTubesta. Voin suositella Hanna van Aelstin oppiin hakeutumista. Hän on tehnyt paljon pajuvideoita, joista maksuttomillakin pääsee hyvin alkuun:

Toukokuu on se aika vuodesta, jonka toivoisi etenevän hitaimmin, kiirusta on ollut ja kaikki kasvaa nyt vauhdikkaasti. Jokunen kuva on tullut sentään näppäistyä hässäkän keskellä. Istuttamista ja taimien roudaamista, opetushommia, sadonkorjuuta ja paikasta toiseen ajamista – sitä on toukotyöni 2023.

Käydäänpä kuvat läpi.

1. Varttaminen on mukavaa puuhaa, varsinkin suoraan latvukseen varttaminen. Kuvassa on tavalliselle kotipihlajalle juuri varttamani korealaisen pihlajalajin oksa. Tämä Ullunginpihlajan lajike 'Dodong' tunnetaan myös tuurenpihlajana, se on koristeellinen ja tekee isompia ja maukkaampia marjoja kuin suomalainen serkkunsa. Varttamisessa eli jalontamisessa on tärkeintä, että varteoksa on lepotilainen, muuten liitos ei onnistu vaan varte kuivuu. Leikkasin oksan joskus helmi–maaliskuussa leutona talvipäivänä ja laitoin muovipussissa jääkaappiin, sekaan roiskaisin sormilla hieman vettä. Äitienpäivän tienoo on hyvä hetki ryhtyä tositoimiin ja tehdä olemassaolevaan puuhun ns. latvusvarttamista, jossa latva tai oksa korvaataan toisella lajikkeella. Tämä varte on tehty reilun metrin korkeuteen, jotteivat rusakot sitä söisi, rusakot eivät pihlajan perään ole, mutta koska Ullungin saarella ei jöniseläimiä ole puuttuu ullunginpihlajalta jänöjä karkottavat aineet sen rungosta, joten ympärivuotinen jänissuoja on tälle lajille tarpeen! Ylös varttaminen on kätevämpi vaihtoehto, vaikka hirvieläinten vuoksi on se talvisuojaverkkokin laitettava. 'Dodong' tarjoaa myös koristearvoa aikaisin aukeavien lehtien ja hienon syysvärinsä vuoksi.

2. Lehmus on salaattipuista se parhain jos minulta kysytään. Äitienpäivän tienoilla aukeavat silmut ovat itsessään aika kivan makuisia ja nuoret lehdet vielä makoisampia. Sesonki kestää muutaman viikon, sen verran, että saan kesäkuun puoleen väliin saakka tehtyä salaatit lehmuspainotteisina. Lehtien maku on mieto ja vailla kitkeryyttä. Uusia nuoria lehtiä saa katkaisemalla oksankärkiä, eli sesonkia voi näin menetellen jatkaa pitkälle kesään. Metsälehmus on pitkäikäinen ja jopa 30 metriseksi kasvava puu. Osa metsäpuutarhani yksilöistä päätyy leikkaamalla matalana pidettäviksi, jotta salaatinkeruu onnistuu.

3. Sain 2021 syksyllä mielenkiintoisen erän kastanjahybridien (C. mollissimaa ja C. dentataa jossain suhteessa) siemeniä Yhdysvalloista. Vein nämä siemenet heti Vakka-Taimen Vesa Muuriselle kasvatettavaksi ja hain tässä puolen kuun paikkeilla 2023 muutaman taimen omille tiluksilleni istutettavaksi. Mutta milloinkas kellarissa talvehtineen taimen uskaltaa istuttaa ulos? 19.5. aamuyöllä kävi halla Laitilassa kyläilemässä ja saksanpähkinöiden juuri auenneet silmut paleltuivat paikoitellen. Olin kuitenkin malttamaton ja sääennusteeseen luottaen istutin yhden arvokkaista kastanjoista ulos. Katsotaan kuinka käy ja toivotaan, että hallat ovat tältä keväältä ohi. Taimen istutin aika lähelle kuvan vasemman reunan pähkinäpensasta, jotta se hieman suojaisi kastanjaa halloilta niin keväisin kuin syksyisin. Kastanja on vähän sellainen hankala laji, se kun tavitsee vähintään yhden, mieluusti useamman kaverin, jotta pölytys onnistuu ja satoa voi odotella. Superlämpimistä ja suojaisista istutuspaikoista taas alkaa olla pulaa, joten jouduin laittamaan taimet aika lähekkäin. Ehkä nyt 1,5-vuotias poikani joutuu niitä sitten isona harventamaan...

4. Vuodenvaihteessa kylmäkäsittelyyn laittamani aprikoosin- ja saksanpähkinänsiemenet pääsivät huhtikuun puolivälissä multaan ja lampun alle  Vappuun mennessä suurin osa siemenistä oli itänyt, osa jo jääkaapissa. Kotonamme on portaiden alla sopiva hukkatila, jossa saan noin 30 puun taimea keväisin kasvatettua. Valona on 100 watin led-rakennusvalo ja hyvin toimii. Toukokuun puolivälissä osa taimista pääsee ulos karaistumaan ja hallojen mentyä ne ovat istutusvalmiita. Jos minulla olisi kellari niin osan voisi talvettaa, mutta ainakin saksanpähkinät ovat tällä "ekana kesänä maahan" -tekniikalla menestyneet hyvin tiluksillani.

5. Koska alueella liikkuu runsaasti hirvi- ja jäniseläimiä on kaksi metriä korkea verkkoaita keskeinen osa syötävää metsäpuutarhaani. Tolpat olen tehnyt itse lähinnä kuusesta. Ne ovat tyvihalkaisijaltaan noin 10 cm ja pituudeltaan 280 cm, josta reilu 200 cm maan päällä, tolppien väli on noin kolme metriä. Tolpan tyviosan terotan ja hiillostan, jotta se kestäisi lahoa pidempään. Aika vaihtelevasti näyttää tolppa kestävän, osa lahoaa muutamassa vuodessa, osa on ehjiä vielä 12 vuoden jälkeen. Vaihdoin silti nyt ehjiäkin vanhempia tolppia, koska ne tuntuivat haurailta ja vierestä piti katkenneita vaihtaa. Katajasta saa kestävimmät tolpat jos sitä on tarjolla ja haapa on kuulemma hyvä myös, mutten ole sitä kokeillut.

6. Kuvan herttajalopähkinä on maanalaisilta osiltaan 12-vuotias, mutta maanpäällisiltä vasta 3-vuotias. Se paleltui alas muutaman ekan vuoden, sen jälkeen kasvoi pari-kolme kertaa parikin vuotta hienosti, ja paleltui taas. Viikko sitten päätysilmut aukesivat ja neljäs  kasvukausi alkoi sieltä mistä pitää. Täytyy vähän hävetä, mutta tyvialueella on ollut koko 12 vuotta donitsimainen mansikkakangas. Ajatus oli silloin aikanaan, että tapan sillä heinät pienen taimen ympäriltä ja istutan sitten pysyvän maanpeitekerroskasvillisuuden heinien kadottua, ns. puhtaaseen alustaan. No vuodet vierivät ja poistelinkin muilta taimilta vastaavia muovipressuja, tämä jäi vähän turhan pitkäksi aikaa. Jokusen perennantaimen nyt sitten laitoin ja hieman viherlannoitussiemeniä, ensin toki vähän multaa ja kompostia. Tuo viereinen kanto on entinen lannoitus- ja suojapuu (halla, tuuli) eli tervaleppä, jonka istutin turhankin lähelle herttaa. Puun kaadoin jo 2019 keväällä, ja kannon paksuudesta voi huomata miten paljon nopeammin tervaleppä kasvoi, se oli 2011 istutettaessa puolimetrinen tikku.

7. Punamarjakanukka on jännä kokeilulaji, joka ilahduttaa aikaisella kukinnallaan. Ja toivottavasti tänä vuonna ensimmäiselle marjasadollaan. Istutin 2021 keväällä muutaman taimen, joista tämä aikaisin kypsyviä marjoja tekevä ja pienikasvuiseksi jäävä ukrainalainen 'Elegantnyj'-lajike on parhaissa voimissa.

8./9. Opetan nyt toista vuotta Tampereen AhlmanEdussa Syötävä metsäpuutarha -lyhytkurssia ja tämän kevään kurssilla istutimme oppilaitoksen uuteen syötävään metsäpuutathaan jälleen puita, pensaita, köynnöksiä ja perennoja. Metsäpuutarhan paikassa on muutama hedelmäpuu valmiina, joten olemme istuttaneet niiden alle maanpeitekasvillisuutta ja hyötyperennoja. Tässä nyt mallaillaan millaisille etäisyyksille perennat pitäisi istuttaa. Niiden ympäröimiksi laitoimme pari kirsikkaluumupuuta ja kokelulajit sarjahopeapensaan (Elaeagnus umbellata) ja punamarjakanukan (Cornus mas). Jos ne menestyvät istutetaan niille ensi vuonna kaverit. Oranssien aurauskeppien puolikkaat ovat näkyvät merkit, joiden avulla kesäkauden puutarhaharjoittelijat erottavat istutukset heinikön seasta, eivätkä vahingossa aja ruohonleikkurilla niiden yli.

Syötävän metsäpuutarhan satokauden aloittaa yleensä maaliskuinen vaahteranmahla tai ensimmäisten villi- ja monivuotisten vihannekset versot. Tänä vuonna mahla ehti ensimmäisenä.


Vaahteroissa on makein mahla

Vaahteranmahlan käyttö tunnetaan Suomessa huonommin kuin koivunmahlan. Eipä ihme, sillä koivu on toki paljon yleisempi puulaji ja kasvaa lähes koko Suomessa. Kotimaisen metsävaahteran mahlaa kannattaa kuitenkin kokeilla, sen satokausi on nimittäin koivua aikaisempi ja mahla selvästi makeampaa.

Tänä keväänä vaahteran mahlakausi tuntuu olevan tavallista pidempi, keväthän antanut odottaa itseään ja yölämpötilat pysyneet kovilla pakkasilla eteläisessäkin Suomessa. Helsingin seudulla vaahteranmahla alkaa yleensä virrata maaliskuun toisen viikon tienoilla, pohjoisempana hieman myöhemmin. Kausi kestää tavallisesti vain pari kolme viikkoa, mutta tänä vuonna mahlan maisteluun ehtii vielä nyt huhtikuun alussakin, tuskin kuitenkaan enää ensi viikonlopun pääsiäsisen jälkeen ilmojen alkaessa lämmetä. Mutta silloin alkaa koivun mahla kunnolla virrata.

Kotimaisen vaahteran sokeripitoisuus on parin prosentin luokkaa, ulkomaisilla lajeilla ja lajikkeilla se voi nousta jopa viiteen prosenttiin. Koivunmahlassa on sokeria vain noin 1 %. Myös jalopähkinät ovat mahlapuita, mutta niitä kannattaa kasvattaa ensisijaisesti pähkinöiden takia. Metsävaahteran lisäksi voidaa mahlaa valuttaa myös ulkomaisista vaahteralajeista, makeinta mahlaa sokerivaahterasta, punavaahterasta ja hopeavaahterasta. Näistä punavaahtera taitaa olla helpoiten kasvatettava.

Mahlaa voidaan säilöä keittämällä siitä siirappi tai pakastamalla mahla ihan sellaisenaan. Myös mahlan hapattaminen on mahdollista. Kotimaisesta vaahterasta keitetty siirappi maistuu ihan oikealle vaahterasiirapille, ja sitähän se toki onkin.


Mahlaa voi kerätä kahdella tavalla

1. Porataan puunrunkoon reikä, johon laitetaan letku tai "hana", josta mahla virtaa keruuastiaan.
2. Katkaistaan oksa, jonka päästä mahla virtaa oksaan kiinnitettyyn pulloon.

Ensimmäinen tapa on yleisempi. Isompi puu tuottaa enemmän mahlaa ja samaan puuhun voi tehdä useammankin reiän. Keruuastiana voi käyttää pulloa, kanisteria tai kannellista ämpäriä. Keruuastian kanteen/korkkiin voi tehdä reiän letkulle niin ötökät ja roskat eivät pääse mahlaa. Ota huomioon, että varsinkin maaliskuussa yöpakkaset ovat yleisiä ja mahla jäätyy helposti.

Toinen tapa kerätä pieniä määriä mahlaa on katkaista hieman alaspäin taipuva oksa ja sitoa pullo oksaan kiinni. Tämä tapa vaatii ehkä hieman enemmän harjoittelua, jotta pullon saa pysymään oksassa sopivassa kulmassa ja mahlan pysymän pullossa. Hyvänä puolena tässä on rungon ehjäksi jääminen ja se että poraa tarvita.


Kanadalainen mahlahana kokeilussa

Kokeilin tänä keväänä mahlahanaa ("sap tap", "sap spile") ensimmäistä kertaa. Tilasin kyseisen vehkeen Kanadasta, jossa vaahteranmahlateollisuus on kehittänyt monenlaisia apuvälineitä mahlan keräämiseen. Hana osoittautui aika leveäksi, olen aiemmin valuttanut mahlaa halkaisijaltaan 8 mm muoviletkulla, mutta hana vaatii isomman 11–12 mm poranterän. Poraa hanalle (tai letkulle) noin 4–6 sentin syvyinen reikä hieman yläviistoon. Hana lyödään porattuun reikään vasaralla, ehkä sentin kahden syvyyteen. Hanassa on koukku, johon keruuastian voi ripustaa, eli letkua ei sen kanssa tarvita. Mahlakauden päättyessä hana poistetaan ja reikä jätetään auki. Älä siis laita reikään tappia tai muuta, sillä puu sulkee reiän itse.

Mahlankeruu (puun vahingoittaminen) ei ole muuten  jokamiehenoikeus eli kysäise lupa jos aiot toisten mailla valuttaa.

Ruotsinraunioyrtin (Symphytum x uplandicum) lajike ‘Bocking 14’ on tärkeä osa syötävän metsäpuutarhan ekosysteemiä ja ravinteiden kiertoa. Lajike on kuuluisa ravinnepitoisuudestaan (ei syötävä) ja steriiliydestään – se ei leviä siemenestä. kuten rohtoraunioyrtti (S. officinale) tai tarharaunioyrtti (S. asperum).

'Bocking 14' -lajikkeen lehdissä on jopa 7 % kaliumia, yhtä pääravinteista, jota kaikki kasvit tarvitsevat mm.  yhteyttämiseen. Raunioyrtin lehtiä annetaan muille kasveille lannoitteeksi, ja niiden kalium vahvistaa lannoitettavan kasvin soluseiniä, joka taas vaikuttaa positiivisesti kasvien taudinkestoon ja talvenkestoon. Raunioyrtin lehtiä voi leikata pitkin kasvukautta ja pudotella sopiviin paikkoihin, esimerkiksi kaliumia kaipaavien hedelmäpuiden latvusten alle. Lehdistä voidaan myös valmistaa nokkosen tapaan lannoitekäytettä liottamalla niitä viikon tai pari vesisaavissa. Kasvi kestää useita alasleikkuita kasvukauden aikana, kunhan se on ensin vakiintunut kasvupaikalleen.

'Bocking 14' kasvaa noin metrin korkeaksi ja saman levyiseksi. Se viihtyy ravinteikkaassa maassa ja aurinkoisessa paikassa, mutta pärjää hyvin puolivarjossakin. Kasvaakseen vahvasti se vaatii suht paljon typpeä ja vettä, joten sen lähistö on mainio paikka käydä pissalla.

Raunioyrtit ovat voimakasjuurisia kasveja, jotka vievät tehokkaasti orgaanista ainesta syvälle maahan. aikanaan lahoavat juuret muodostavat eloperäisen aineksen käytäviä, joihin muiden kasvien juuret voivat kasvaa. Toinen käyttötarkoitus raunioyrteille on reunuskasvina toimiminen. Niiden vahva kasvutapa estää parhaimmillaan jopa juolavehnän pääsemisen niiden lävitse. Tällöin raunioyrtit täytyy istuttaa aika tiheästi muutaman kymmenen sentin välein.

Lajikkeen nimi 'Bocking' tulee englantilaisesta paikkakunnan nimestä, paikasta, jossa raunioyrttejä aikoinaan jalostettiin ja tutkittiin. Numerot ovat risteymien järjestysnumeroita. Kaksi yleisintä ruotsinraunioyrttiristeymää ("Russian comfrey") ovat 'Bocking 14' ja 'Bocking 4'. Molempia lajikkeita on käytetty siipikarjan, hevosten, sikojen ja kanien rehuna, mutta ei tuoreena vaan nahistuneena.

Vaikka kyseinen lajike on steriili, voi se levitä katkenneista juurenpalasista. Erityisesti vesimyyrät katkovat juuria ja toisinaan myös kantavat juurenpaloja useiden metrien päähän varastoihinsa. Kasvin tapa levitä juurenpaloista on toisaalta metsäpuutarhurillekin helppo tapa saada uusia taimia. Kaiva juurakko esiin kun routa sulaa keväällä, pilko sivujuuri muutaman sentin paloiksi ja istuta nämä juuripistokkaat aluksi ruukkuun tai suoraan kasvupaikalleen muutaman sentin syvyyteen. Lehdet nousevat parissa kuukaudessa, mutta kasvia kannattaa ruveta leikkaamaan lannoitteeksi vasta sen vahvistuttua jokusen kasvukauden jälkeen.

Eikä tässä vielä kaikki, raunioyrtit tuovat syötävään metsäpuutarhaan ystäviämme kimalaisia. Kukinta-aikoja on kaksi: ensin kesäkuulta heinäkuulle ja toistamiseen syyskuusta lokakuuhun saakka. Myös kuihtuneet raunioyrtin lehdet vetävät puoleensa hyötyeliöitä, niiden ympärillä hengailee aina hämähäkkejä. Sokerina pohjalla ovat syvän juuriston tienoista viehättyneet kastemadot, eli jos onkimatoja kaipaat, raunioyrtin tyveltä niitä löydät.

'Bocking 14' sisältää kaliumia 7,1 % (kuiva-aineesta), kalsiumia 2,8 %. Juuriston syvyys jopa 2,4 m.
'Bocking 4': K 5 %, Ca 2,35. Juuriston syvyys jopa 3 m
Rohtoraunioyrtti (S. officinale) K 3,1%, Ca 1,3 %.
(Lähde: Lawrence D. Hills,1976: Comfrey – Past, Present and Future)

'Bocking 14' on yleisin markkinoilla oleva lajike ja sopivin syötävän metsäpuutarhan, tai minkä tahansa hyötypuutarhan lannoitteeksi. Lajiketta ei ole Suomen taimimyymälöissä tarjolla, mutta juuripistokkaita saa keväisin (vain huhtikuussa) Pähkinämiehen verkkokaupasta.

Alkuvuodesta 2021 julkaistun Pähkinöitä omasta puutarhasta-kirjani jälkeen tuntui aika tyhjältä. Ei siis auttanut muu kuin aloittaa seuraavan kirjaprojektin toteutus. Parin vuoden taustatutkimuksen, kirjoittamisen ja kuvaamisen  tuloksena syntyi 148-sivuinen kovakantinen kirja "Syötävä metsäpuutarha – opas suunnitteluun ja lajistoon".

Kirja ilmestyy eli saapuu painosta noin 6.3.2023!

Visionani oli tehdä isosta aiheesta pieni ja helposti lähestyttävä kirja. Halusin sen innostavan istutuksen aloittamiseen, kattavan olennaiset syötävän metsäpuutarhan piirteet ja Suomeen soveltuvan lajiston. Tehtävä osoittautui haastavaksi ja aikataulukin venyi, mutta olen lopputulokseen hyvin tyytyväinen!

Kirja keskittyy nimensä mukaisesti syötävän metsäpuutarhan eli kerroksellisen ja monilajisen puutarhaekosysteemin suunnitteluun ja sen hyötykasvilajistoon. Sivuilta löydät näkökulmia mm. metsäpuutarhan paikan valintaan, kasvuolosuhteiden parantamiseen ja kasvien sijoitteluun suhteessa toisiinsa.

Yli puolet sivuista on käytetty syötävien tai muuten hyödyllisten kasvilajien esittelyyn. Mukana on hyötykasveja, joita ei ole aiemmin esitelty suomenkielisessä puutarhakirjallisuudessa. Monista tutuistakin kasveista kerrotaan kirjassa uusia puolia – tiesitkö esimerkiksi, että suosittu koristeperenna syyspäivänhattu (Rudbeckia laciniata) ja sen Kultapallo-lajike ovat syötäviä?

Voit tilata uutuuskirjan verkkokaupastani myös haluamallasi omistuskirjoituksella varustettuna. Kirjan hinta on 25€ (+ postikulut 6€).

Alussa oli pala ohrapeltoa ja unelma.

Perustin Salmenrannan syötävän metsäpuutarhan kesämökillemme Laitilaan lokakuussa 2010, jolloin istutin ensimmäiset perennat ja kylvin omenansiemenet. Varsinainen kasvu lähti käyntiin keväällä 2011, jolloin kylvin monilajisen viherlannoitusseoksen ja istutin ensimmäiset puuvartiset kasvit.

Istutuspaikka oli palvellut vuosikymmeniä tehgoviljeltynä ohra- ja välillä kaurapeltona. Otin alussa istutuskäyttöön noin 400 neliön peltoalan, josta olen sittemmin laajentanut istutuksia. Ensimmäisinä vuosina istutuksen jälkeen paikka näytti lähinnä heinittyneeltä pellolta, jossa kasvoi epämääräisiä timotein mittaisia tikkuja: tervaleppiä, pähkinäpensaita ja jokunen pieni hedelmäpuun taimi. Neljässä-viidessä vuodessa paikka alkoi saada enemmän puutarhan tuntua, nopeakasvuiset tervalepät loivat varjoa, ensimmäiset herukat ja marjasinikuusamat tekivät satoa ja perennat peittivät vuosi vuodelta enemmän heinikkoa.

2020-luvulle tultaessa, kymmenen vuotta aloituksesta, saatoin jo puhua hyvällä omallatunnolla syötävästä METSÄpuutarhasta – paikkaan oli saapunut suojaisa metsikkömäinen tuntu. Oli enemmän varjoa, näkösuojaa, lintuja, sieniä, mutta silti valoisiakin kohtia, joissa hedelmä- ja pähkinäkasvit jo aloittivat sadontuottoa.

Syötävän metsäpuutarhan perustaminen vaatii kärsivällisyyttä. Puiden satoikä alkaa hitaasti, varsinkin jos valtaosan kasvattaa siemenestä ja istuttaa heti ensimmäisenä vuonna, kuten minä tein.. Tärkeintä on kuitenkin aloittaminen ja näky tulevasta paratiisista, satoisasta paikasta, jossa elämä kukoistaa, näkyy ja kuuluu.

Pidentyvät kasvukaudet ja lämpenevä ilmastomme auttavat tarhuria. Yhä useammat lajit alkavat menestyä Suomessa ja mitä vanhemmaksi elää sitä nopeamminhan aika kuluu, joten ryhdy hommiin jo tänään, ainakin haaveiluun, ja perusta syötävä metsäpuutarha – se on lahja ja omavaraisuuden lähde myös tuleville sukupolville.

Syötävä metsäpuutarhani tarjoaa minulle aina positiivista odotettavaa tulevaisuudelta. Löydän sieltä vuosittain uusia innostuksen lähteitä, kuten hiljattain pajujen punonnan, uuden yrttiteeksi sopivan kasvin, uusia eläinlajeja ja aina kasvun seuraamisen iloa. Kenties tänä vuonna herttajalopähkinät jo tekevät satoa, uusi omenalajike kukkii tai karhunlaukka ryhtyy innokkaammin leviämispuuhiin.

Millainen paikka onkaan kymmenen vuoden kuluttua? Voisikohan riista-aidan jo poistaa silloin? Nouseeko puutarhan ulkopuolella pähkinäpensaiden, metsälehmusten, tammien tai muiden istuttamieni lajien siementaimia kuten toivon?

Järjestän vuosittain kurssin tai kaksi Salmenrannan syötävässä metsäpuutarhassa, tänä vuonna myös englanniksi. Kurssit löydät täältä. Tervetuloa!

Hyvänheikinsavikan (Blitum bonus-henricus aiemmin Chenopodium bonus-henricus) lehtiä, versoja ja kukintojakin tulee kasvukaudella käytettyä muhennoksia terveellistyttämään. Tämä syötävän metsäpuutarhan peruslaji sisältää paljon folaattia, sinkkiä ja A-vitamiinia. Hyvänheikinsavikkaa lisäksi on helppo kasvattaa. Se tarvitsee melko paljon kosteutta, keskiravinteisen kasvupaikan ja menestyy puolivarjossakin. Laji tekee aika syvän paalujuuren ja viihtyy pitkään samalla paikalla.

“Hyvis” mainitaan toisinaan salaattikasvinakin, mutta todellisuudessa kasvin sisältämä saponiini tekee sen raaoista lehdistä lähes syömäkelvottoman makuisia, en suosittelekaan sitä raakana nautittavaksi. Satokausi on pitkä ja lehtiä riittäisi pakastettavaksikin, mutta jostain syystä tänne tammikuulle asti niitä ei ole tänä vuonna säilynyt. Mutta eipä hätää: kaapista löytyy vajaa litra hyvänheikinsavikan siemeniä, joilla voin tänään toteuttaa “Syö joka päivä jotain omaa”-periaatettani.

Hyvänheikinsavikkaa voi hyvin kasvattaa siemenkasvina sukulaisensa kvinoan tapaan. Paras siemensato saadaan aurinkoiselta paikalta, puolivarjossa kasvaa lähinnä lehtiä. Siemenet kerätään heinäkuussa käsin riipimällä, minkä jälkeen ne siivilöidään lehdistä ja muusta ylimääräisestä. Siemenien kuoriosassa on saponiineja, vaahtoavia “pesuaineita”, jotka poistetaan huuhtelemalla tehosekoittimella veden kanssa pienellä teholla. Vettä vaihdetaan välillä, kunnes siihen liukeneva saponiini ja vaahtoaminen vähenee. Loputkin saponiinit saa pois kiehauttamalla siemenet muutaman kerran välillä vettä vaihtaen. Siemeniä keitetään vielä 20 minuuttia, minkä jälkeen ne ovat syötäviä kvinoan tapaan.

Tämän käsittelyohjeen sain amerikkalais-tanskalaiselta kollegaltani Tycho Holcombilta, joka teki aiheesta myös havainnollisen videon (huomaa käsikäyttöinen tehosekoitin).

Useiden puuvartislajien siemenet tarvitsevat muutaman kuukauden kylmäkäsittelyn itääkseen. Tänä jouluna minulla oli siemeniä erityisesti aprikooseista ja saksanpähkinöitä, joten ne päätyivät viettämään talven jääkaapissani.

Ennen kun kerron itse kylvöstä kerron hieman kasvimateriaalin taustasta. Saksanpähkinät tulivat kolmesta kohteesta: Turun Hirvensalossa kasvavasta yksinäisestä noin yhdeksänmetrisestä puusta, Helsingissä kasvavasta noin nelimetrisestä yksinäisestä puusta ja kolmas erä liettualaiselta kolme hehtaarin saksanpähkinätarhalta. Kylvin pääasiassa liettualaisia pähkinöitä, koska niiden maku oli todella herkullinen, pähkinän koko suuri ja kuori niin ohut ettei pähkinänsärkijää tarvita. Liettualaisilla on myös useampi sukupolvi valintajalostusta takana.

Aprikoosin siemenet tulivat Suomessa kasvaneista puista. Ne ovat kahden neuvostoliittolaisen lajikkeen ‘Aljoshan’ ja ‘Triumf Severnijn’ jälkeläisistä kerättyjä. Kesä 2022 oli aprikooseille erittäin hyvä ja niiden sato kypsyi elokuussa. Aprikoosisatoa on viime vuosina saatu mm. Kangasalta, Vantaalta ja Vaasasta saakka. Omassa syötävässä metsäpuutarhassani on vasta yksi kolmevuotias taimi, joten muun Suomen kokemuksista innostuneena haluan kasvattaa sille muutaman kaverin.

Kylvö / kylmäkäsittely
Aprikoosilla on aika kova kuori ja joissain lähteissä sille suositellaan usean kuukauden lämpökäsittelyä, kylvöä huoneenlämpöön, ennen kylmäkäsittelyä. Joulukuussa, jolloin siemenet sain ei enää ollut sellaiseen aikaa, joten päätin rikkoa osasta siemeniä kuoren ja tutkia itäisivätkö siemenet näin paremmin. Käytin siementen kuoren rikkomiseen The Kenkel Hard Shell Nutcracker-särkijää, joka onkin todella päheä peli kaikkeen pähkinänsärjentään. Aprikoosinsiemenet ovat muuten pienessä määrin syötäviä ja mantelin lähisukulaisia, tavallaan pähkinöitä siis!

Liotin aprikoosinsiemeniä vuorokauden ennen kylvöä, saksanpähkinät menivät sellaisenaan vermikuliittiin. Siemenet voisi kylvää myös hiekkaan tai turpeeseen tai niiden seokseen, miksei rahkasammaleeseenkin. Satuin joskus hankkimaan edullisen 100 litran säkin vermikuliittia Sirénin puutarhatukusta, joten käytän sitä vuosittain muutaman litran kylmäkäsittelyihin. Kylmäkäsittelypaikaksi käy myös kellari, mutta siemenet on tällöin suojattava tiheäsilmäisellä verkolla jyrsijöiltä.

Saksanpähkinät menivät ruukkuihin, aina muutama vierekkäin, sitten vermikuliittia päälle ja uusi kerros kunnes ruukku on täynnä. Aprikoosit kylvin 0,5 litran muovipusseihin, joiden pohjaan tein parin millin reiät, jotta ylimääräinen vesi poistuu. Väliaineen, eli tässä vermikuliitin, on syytä olla kostea, muttei märkä. 2–4 kuukauden kylmäkäsittelyn aikana kylvöjä täytyy muutaman kerran kastella ja pitää huolta, ettei pussi painu kiinni, siemenet tarvitsevat  nimittäin happea.

Saksanpähkinät rupeavat puskemaan juurta jo jääkaapissa jos se on kovin lämmin, 1–3 astetta on sopiva lämpötila. Huhtikuussa on sitten varsinaisen kylvön (sisälle) ja itämisen odottelun aika. Aprikoosin itämisaika on kysymysmerkki, saksanpähkinät tulevat pintaan viikon tai parin kuluttua kylvöstä.

Pähkinäkausi on jo pitkällä ja raakileet ovat selvästi näkyvissä pensaissa. Alla 1.8.2022 Laitilassa kuvattuja hasselpähkinälajikkeita. Huomaa suojalehtien ja pähkinän vaihteleva pituus ja muoto. Kuva ei ole koko totuus pähkinän koosta, sillä osa lähtee kasvuun toisia myöhemmin ja esim. 'Pervenets', joka näyttää pieneltä kirii kyllä muita kiinni.

Kuluva kasvukausi on ollut selvästi viime vuotista kylmempi, mutta ainakin Laitilassa kosteutta on riittänyt ja siitähän pähkinäpensas pitää. Uskoakseni kuoret ovat hyvin täyttyneitä ja myös lukumääräisesti satoa tulee viime vuotta enemmän, tosin pensaskohtaista vaihtelua on paljon. Lajikkeet kypsyvät vasta kotimaisen luonnonkannan jälkeen syys-lokakuussa, ensimmäisenä lajikkeena yleensä 'Frühe Lange Zeller' (Frühe = Aikainen).

Joukossa on muutama lajike, josta satoa tulee nyt ensimmäistä kertaa. Saas nähdä milloin esim. 'Barcelona', yksi maailman tunnetuimmista kauppalajikkeista, kypsyy ja miten hyvin se täyttyy.

Sunnuntaina 11.9.2022 klo 11–17 Laitilassa ja Pyhärannassa järjestettävällä pähkinäkurssillamme opit mm. millaisia pähkinälajeja Suomessa kannattaa kokeilla ja millaisissa oloissa ne viihtyvät.

Pähkinöitä omasta puutarhasta-kurssi järjestetään Salmenrannan tilalla (Laitila), jossa kurssin vetäjä, pähkinöistä tietokirjan tehnyt Joel Rosenberg kasvattaa erilaisia pähkinäkasveja syötävässä metsäpuutarhassaan. Kurssiin sisältyy lounas sekä tutustumiskäynti Muurilan koepuutarhalle/Vakka-taimeen (Pyhäranta), jossa Vesa Muurisella on mm. 400 pähkinäpensaan viljelmä.

Päivän aikana opit millaisia pähkinäkasveja Suomessa voi kasvattaa ja saat tietoa niiden menestymisestä ja kasvupaikkavaatimuksista. Näet useita pähkinälajeja: pähkinäpensaita, erilaisia hasselpähkinälajikkeita, hybridipähkinöitä sekä erilaisia jalopähkinäpuita. Muurilan koepuutarhalla pääset myös keräämään pähkinäsatoa kotiinviemisiksi ja voit hankkia pähkinäkasvien taimia.