Toukokuu on se aika vuodesta, jonka toivoisi etenevän hitaimmin, kiirusta on ollut ja kaikki kasvaa nyt vauhdikkaasti. Jokunen kuva on tullut sentään näppäistyä hässäkän keskellä. Istuttamista ja taimien roudaamista, opetushommia, sadonkorjuuta ja paikasta toiseen ajamista – sitä on toukotyöni 2023.

Käydäänpä kuvat läpi.

1. Varttaminen on mukavaa puuhaa, varsinkin suoraan latvukseen varttaminen. Kuvassa on tavalliselle kotipihlajalle juuri varttamani korealaisen pihlajalajin oksa. Tämä Ullunginpihlajan lajike 'Dodong' tunnetaan myös tuurenpihlajana, se on koristeellinen ja tekee isompia ja maukkaampia marjoja kuin suomalainen serkkunsa. Varttamisessa eli jalontamisessa on tärkeintä, että varteoksa on lepotilainen, muuten liitos ei onnistu vaan varte kuivuu. Leikkasin oksan joskus helmi–maaliskuussa leutona talvipäivänä ja laitoin muovipussissa jääkaappiin, sekaan roiskaisin sormilla hieman vettä. Äitienpäivän tienoo on hyvä hetki ryhtyä tositoimiin ja tehdä olemassaolevaan puuhun ns. latvusvarttamista, jossa latva tai oksa korvaataan toisella lajikkeella. Tämä varte on tehty reilun metrin korkeuteen, jotteivat rusakot sitä söisi, rusakot eivät pihlajan perään ole, mutta koska Ullungin saarella ei jöniseläimiä ole puuttuu ullunginpihlajalta jänöjä karkottavat aineet sen rungosta, joten ympärivuotinen jänissuoja on tälle lajille tarpeen! Ylös varttaminen on kätevämpi vaihtoehto, vaikka hirvieläinten vuoksi on se talvisuojaverkkokin laitettava. 'Dodong' tarjoaa myös koristearvoa aikaisin aukeavien lehtien ja hienon syysvärinsä vuoksi.

2. Lehmus on salaattipuista se parhain jos minulta kysytään. Äitienpäivän tienoilla aukeavat silmut ovat itsessään aika kivan makuisia ja nuoret lehdet vielä makoisampia. Sesonki kestää muutaman viikon, sen verran, että saan kesäkuun puoleen väliin saakka tehtyä salaatit lehmuspainotteisina. Lehtien maku on mieto ja vailla kitkeryyttä. Uusia nuoria lehtiä saa katkaisemalla oksankärkiä, eli sesonkia voi näin menetellen jatkaa pitkälle kesään. Metsälehmus on pitkäikäinen ja jopa 30 metriseksi kasvava puu. Osa metsäpuutarhani yksilöistä päätyy leikkaamalla matalana pidettäviksi, jotta salaatinkeruu onnistuu.

3. Sain 2021 syksyllä mielenkiintoisen erän kastanjahybridien (C. mollissimaa ja C. dentataa jossain suhteessa) siemeniä Yhdysvalloista. Vein nämä siemenet heti Vakka-Taimen Vesa Muuriselle kasvatettavaksi ja hain tässä puolen kuun paikkeilla 2023 muutaman taimen omille tiluksilleni istutettavaksi. Mutta milloinkas kellarissa talvehtineen taimen uskaltaa istuttaa ulos? 19.5. aamuyöllä kävi halla Laitilassa kyläilemässä ja saksanpähkinöiden juuri auenneet silmut paleltuivat paikoitellen. Olin kuitenkin malttamaton ja sääennusteeseen luottaen istutin yhden arvokkaista kastanjoista ulos. Katsotaan kuinka käy ja toivotaan, että hallat ovat tältä keväältä ohi. Taimen istutin aika lähelle kuvan vasemman reunan pähkinäpensasta, jotta se hieman suojaisi kastanjaa halloilta niin keväisin kuin syksyisin. Kastanja on vähän sellainen hankala laji, se kun tavitsee vähintään yhden, mieluusti useamman kaverin, jotta pölytys onnistuu ja satoa voi odotella. Superlämpimistä ja suojaisista istutuspaikoista taas alkaa olla pulaa, joten jouduin laittamaan taimet aika lähekkäin. Ehkä nyt 1,5-vuotias poikani joutuu niitä sitten isona harventamaan...

4. Vuodenvaihteessa kylmäkäsittelyyn laittamani aprikoosin- ja saksanpähkinänsiemenet pääsivät huhtikuun puolivälissä multaan ja lampun alle  Vappuun mennessä suurin osa siemenistä oli itänyt, osa jo jääkaapissa. Kotonamme on portaiden alla sopiva hukkatila, jossa saan noin 30 puun taimea keväisin kasvatettua. Valona on 100 watin led-rakennusvalo ja hyvin toimii. Toukokuun puolivälissä osa taimista pääsee ulos karaistumaan ja hallojen mentyä ne ovat istutusvalmiita. Jos minulla olisi kellari niin osan voisi talvettaa, mutta ainakin saksanpähkinät ovat tällä "ekana kesänä maahan" -tekniikalla menestyneet hyvin tiluksillani.

5. Koska alueella liikkuu runsaasti hirvi- ja jäniseläimiä on kaksi metriä korkea verkkoaita keskeinen osa syötävää metsäpuutarhaani. Tolpat olen tehnyt itse lähinnä kuusesta. Ne ovat tyvihalkaisijaltaan noin 10 cm ja pituudeltaan 280 cm, josta reilu 200 cm maan päällä, tolppien väli on noin kolme metriä. Tolpan tyviosan terotan ja hiillostan, jotta se kestäisi lahoa pidempään. Aika vaihtelevasti näyttää tolppa kestävän, osa lahoaa muutamassa vuodessa, osa on ehjiä vielä 12 vuoden jälkeen. Vaihdoin silti nyt ehjiäkin vanhempia tolppia, koska ne tuntuivat haurailta ja vierestä piti katkenneita vaihtaa. Katajasta saa kestävimmät tolpat jos sitä on tarjolla ja haapa on kuulemma hyvä myös, mutten ole sitä kokeillut.

6. Kuvan herttajalopähkinä on maanalaisilta osiltaan 12-vuotias, mutta maanpäällisiltä vasta 3-vuotias. Se paleltui alas muutaman ekan vuoden, sen jälkeen kasvoi pari-kolme kertaa parikin vuotta hienosti, ja paleltui taas. Viikko sitten päätysilmut aukesivat ja neljäs  kasvukausi alkoi sieltä mistä pitää. Täytyy vähän hävetä, mutta tyvialueella on ollut koko 12 vuotta donitsimainen mansikkakangas. Ajatus oli silloin aikanaan, että tapan sillä heinät pienen taimen ympäriltä ja istutan sitten pysyvän maanpeitekerroskasvillisuuden heinien kadottua, ns. puhtaaseen alustaan. No vuodet vierivät ja poistelinkin muilta taimilta vastaavia muovipressuja, tämä jäi vähän turhan pitkäksi aikaa. Jokusen perennantaimen nyt sitten laitoin ja hieman viherlannoitussiemeniä, ensin toki vähän multaa ja kompostia. Tuo viereinen kanto on entinen lannoitus- ja suojapuu (halla, tuuli) eli tervaleppä, jonka istutin turhankin lähelle herttaa. Puun kaadoin jo 2019 keväällä, ja kannon paksuudesta voi huomata miten paljon nopeammin tervaleppä kasvoi, se oli 2011 istutettaessa puolimetrinen tikku.

7. Punamarjakanukka on jännä kokeilulaji, joka ilahduttaa aikaisella kukinnallaan. Ja toivottavasti tänä vuonna ensimmäiselle marjasadollaan. Istutin 2021 keväällä muutaman taimen, joista tämä aikaisin kypsyviä marjoja tekevä ja pienikasvuiseksi jäävä ukrainalainen 'Elegantnyj'-lajike on parhaissa voimissa.

8./9. Opetan nyt toista vuotta Tampereen AhlmanEdussa Syötävä metsäpuutarha -lyhytkurssia ja tämän kevään kurssilla istutimme oppilaitoksen uuteen syötävään metsäpuutathaan jälleen puita, pensaita, köynnöksiä ja perennoja. Metsäpuutarhan paikassa on muutama hedelmäpuu valmiina, joten olemme istuttaneet niiden alle maanpeitekasvillisuutta ja hyötyperennoja. Tässä nyt mallaillaan millaisille etäisyyksille perennat pitäisi istuttaa. Niiden ympäröimiksi laitoimme pari kirsikkaluumupuuta ja kokelulajit sarjahopeapensaan (Elaeagnus umbellata) ja punamarjakanukan (Cornus mas). Jos ne menestyvät istutetaan niille ensi vuonna kaverit. Oranssien aurauskeppien puolikkaat ovat näkyvät merkit, joiden avulla kesäkauden puutarhaharjoittelijat erottavat istutukset heinikön seasta, eivätkä vahingossa aja ruohonleikkurilla niiden yli.

Syötävän metsäpuutarhan satokauden aloittaa yleensä maaliskuinen vaahteranmahla tai ensimmäisten villi- ja monivuotisten vihannekset versot. Tänä vuonna mahla ehti ensimmäisenä.


Vaahteroissa on makein mahla

Vaahteranmahlan käyttö tunnetaan Suomessa huonommin kuin koivunmahlan. Eipä ihme, sillä koivu on toki paljon yleisempi puulaji ja kasvaa lähes koko Suomessa. Kotimaisen metsävaahteran mahlaa kannattaa kuitenkin kokeilla, sen satokausi on nimittäin koivua aikaisempi ja mahla selvästi makeampaa.

Tänä keväänä vaahteran mahlakausi tuntuu olevan tavallista pidempi, keväthän antanut odottaa itseään ja yölämpötilat pysyneet kovilla pakkasilla eteläisessäkin Suomessa. Helsingin seudulla vaahteranmahla alkaa yleensä virrata maaliskuun toisen viikon tienoilla, pohjoisempana hieman myöhemmin. Kausi kestää tavallisesti vain pari kolme viikkoa, mutta tänä vuonna mahlan maisteluun ehtii vielä nyt huhtikuun alussakin, tuskin kuitenkaan enää ensi viikonlopun pääsiäsisen jälkeen ilmojen alkaessa lämmetä. Mutta silloin alkaa koivun mahla kunnolla virrata.

Kotimaisen vaahteran sokeripitoisuus on parin prosentin luokkaa, ulkomaisilla lajeilla ja lajikkeilla se voi nousta jopa viiteen prosenttiin. Koivunmahlassa on sokeria vain noin 1 %. Myös jalopähkinät ovat mahlapuita, mutta niitä kannattaa kasvattaa ensisijaisesti pähkinöiden takia. Metsävaahteran lisäksi voidaa mahlaa valuttaa myös ulkomaisista vaahteralajeista, makeinta mahlaa sokerivaahterasta, punavaahterasta ja hopeavaahterasta. Näistä punavaahtera taitaa olla helpoiten kasvatettava.

Mahlaa voidaan säilöä keittämällä siitä siirappi tai pakastamalla mahla ihan sellaisenaan. Myös mahlan hapattaminen on mahdollista. Kotimaisesta vaahterasta keitetty siirappi maistuu ihan oikealle vaahterasiirapille, ja sitähän se toki onkin.


Mahlaa voi kerätä kahdella tavalla

1. Porataan puunrunkoon reikä, johon laitetaan letku tai "hana", josta mahla virtaa keruuastiaan.
2. Katkaistaan oksa, jonka päästä mahla virtaa oksaan kiinnitettyyn pulloon.

Ensimmäinen tapa on yleisempi. Isompi puu tuottaa enemmän mahlaa ja samaan puuhun voi tehdä useammankin reiän. Keruuastiana voi käyttää pulloa, kanisteria tai kannellista ämpäriä. Keruuastian kanteen/korkkiin voi tehdä reiän letkulle niin ötökät ja roskat eivät pääse mahlaa. Ota huomioon, että varsinkin maaliskuussa yöpakkaset ovat yleisiä ja mahla jäätyy helposti.

Toinen tapa kerätä pieniä määriä mahlaa on katkaista hieman alaspäin taipuva oksa ja sitoa pullo oksaan kiinni. Tämä tapa vaatii ehkä hieman enemmän harjoittelua, jotta pullon saa pysymään oksassa sopivassa kulmassa ja mahlan pysymän pullossa. Hyvänä puolena tässä on rungon ehjäksi jääminen ja se että poraa tarvita.


Kanadalainen mahlahana kokeilussa

Kokeilin tänä keväänä mahlahanaa ("sap tap", "sap spile") ensimmäistä kertaa. Tilasin kyseisen vehkeen Kanadasta, jossa vaahteranmahlateollisuus on kehittänyt monenlaisia apuvälineitä mahlan keräämiseen. Hana osoittautui aika leveäksi, olen aiemmin valuttanut mahlaa halkaisijaltaan 8 mm muoviletkulla, mutta hana vaatii isomman 11–12 mm poranterän. Poraa hanalle (tai letkulle) noin 4–6 sentin syvyinen reikä hieman yläviistoon. Hana lyödään porattuun reikään vasaralla, ehkä sentin kahden syvyyteen. Hanassa on koukku, johon keruuastian voi ripustaa, eli letkua ei sen kanssa tarvita. Mahlakauden päättyessä hana poistetaan ja reikä jätetään auki. Älä siis laita reikään tappia tai muuta, sillä puu sulkee reiän itse.

Mahlankeruu (puun vahingoittaminen) ei ole muuten  jokamiehenoikeus eli kysäise lupa jos aiot toisten mailla valuttaa.

Ruotsinraunioyrtin (Symphytum x uplandicum) lajike ‘Bocking 14’ on tärkeä osa syötävän metsäpuutarhan ekosysteemiä ja ravinteiden kiertoa. Lajike on kuuluisa ravinnepitoisuudestaan (ei syötävä) ja steriiliydestään – se ei leviä siemenestä. kuten rohtoraunioyrtti (S. officinale) tai tarharaunioyrtti (S. asperum).

'Bocking 14' -lajikkeen lehdissä on jopa 7 % kaliumia, yhtä pääravinteista, jota kaikki kasvit tarvitsevat mm.  yhteyttämiseen. Raunioyrtin lehtiä annetaan muille kasveille lannoitteeksi, ja niiden kalium vahvistaa lannoitettavan kasvin soluseiniä, joka taas vaikuttaa positiivisesti kasvien taudinkestoon ja talvenkestoon. Raunioyrtin lehtiä voi leikata pitkin kasvukautta ja pudotella sopiviin paikkoihin, esimerkiksi kaliumia kaipaavien hedelmäpuiden latvusten alle. Lehdistä voidaan myös valmistaa nokkosen tapaan lannoitekäytettä liottamalla niitä viikon tai pari vesisaavissa. Kasvi kestää useita alasleikkuita kasvukauden aikana, kunhan se on ensin vakiintunut kasvupaikalleen.

'Bocking 14' kasvaa noin metrin korkeaksi ja saman levyiseksi. Se viihtyy ravinteikkaassa maassa ja aurinkoisessa paikassa, mutta pärjää hyvin puolivarjossakin. Kasvaakseen vahvasti se vaatii suht paljon typpeä ja vettä, joten sen lähistö on mainio paikka käydä pissalla.

Raunioyrtit ovat voimakasjuurisia kasveja, jotka vievät tehokkaasti orgaanista ainesta syvälle maahan. aikanaan lahoavat juuret muodostavat eloperäisen aineksen käytäviä, joihin muiden kasvien juuret voivat kasvaa. Toinen käyttötarkoitus raunioyrteille on reunuskasvina toimiminen. Niiden vahva kasvutapa estää parhaimmillaan jopa juolavehnän pääsemisen niiden lävitse. Tällöin raunioyrtit täytyy istuttaa aika tiheästi muutaman kymmenen sentin välein.

Lajikkeen nimi 'Bocking' tulee englantilaisesta paikkakunnan nimestä, paikasta, jossa raunioyrttejä aikoinaan jalostettiin ja tutkittiin. Numerot ovat risteymien järjestysnumeroita. Kaksi yleisintä ruotsinraunioyrttiristeymää ("Russian comfrey") ovat 'Bocking 14' ja 'Bocking 4'. Molempia lajikkeita on käytetty siipikarjan, hevosten, sikojen ja kanien rehuna, mutta ei tuoreena vaan nahistuneena.

Vaikka kyseinen lajike on steriili, voi se levitä katkenneista juurenpalasista. Erityisesti vesimyyrät katkovat juuria ja toisinaan myös kantavat juurenpaloja useiden metrien päähän varastoihinsa. Kasvin tapa levitä juurenpaloista on toisaalta metsäpuutarhurillekin helppo tapa saada uusia taimia. Kaiva juurakko esiin kun routa sulaa keväällä, pilko sivujuuri muutaman sentin paloiksi ja istuta nämä juuripistokkaat aluksi ruukkuun tai suoraan kasvupaikalleen muutaman sentin syvyyteen. Lehdet nousevat parissa kuukaudessa, mutta kasvia kannattaa ruveta leikkaamaan lannoitteeksi vasta sen vahvistuttua jokusen kasvukauden jälkeen.

Eikä tässä vielä kaikki, raunioyrtit tuovat syötävään metsäpuutarhaan ystäviämme kimalaisia. Kukinta-aikoja on kaksi: ensin kesäkuulta heinäkuulle ja toistamiseen syyskuusta lokakuuhun saakka. Myös kuihtuneet raunioyrtin lehdet vetävät puoleensa hyötyeliöitä, niiden ympärillä hengailee aina hämähäkkejä. Sokerina pohjalla ovat syvän juuriston tienoista viehättyneet kastemadot, eli jos onkimatoja kaipaat, raunioyrtin tyveltä niitä löydät.

'Bocking 14' sisältää kaliumia 7,1 % (kuiva-aineesta), kalsiumia 2,8 %. Juuriston syvyys jopa 2,4 m.
'Bocking 4': K 5 %, Ca 2,35. Juuriston syvyys jopa 3 m
Rohtoraunioyrtti (S. officinale) K 3,1%, Ca 1,3 %.
(Lähde: Lawrence D. Hills,1976: Comfrey – Past, Present and Future)

'Bocking 14' on yleisin markkinoilla oleva lajike ja sopivin syötävän metsäpuutarhan, tai minkä tahansa hyötypuutarhan lannoitteeksi. Lajiketta ei ole Suomen taimimyymälöissä tarjolla, mutta juuripistokkaita saa keväisin (vain huhtikuussa) Pähkinämiehen verkkokaupasta.

Alkuvuodesta 2021 julkaistun Pähkinöitä omasta puutarhasta-kirjani jälkeen tuntui aika tyhjältä. Ei siis auttanut muu kuin aloittaa seuraavan kirjaprojektin toteutus. Parin vuoden taustatutkimuksen, kirjoittamisen ja kuvaamisen  tuloksena syntyi 148-sivuinen kovakantinen kirja "Syötävä metsäpuutarha – opas suunnitteluun ja lajistoon".

Kirja ilmestyy eli saapuu painosta noin 6.3.2023!

Visionani oli tehdä isosta aiheesta pieni ja helposti lähestyttävä kirja. Halusin sen innostavan istutuksen aloittamiseen, kattavan olennaiset syötävän metsäpuutarhan piirteet ja Suomeen soveltuvan lajiston. Tehtävä osoittautui haastavaksi ja aikataulukin venyi, mutta olen lopputulokseen hyvin tyytyväinen!

Kirja keskittyy nimensä mukaisesti syötävän metsäpuutarhan eli kerroksellisen ja monilajisen puutarhaekosysteemin suunnitteluun ja sen hyötykasvilajistoon. Sivuilta löydät näkökulmia mm. metsäpuutarhan paikan valintaan, kasvuolosuhteiden parantamiseen ja kasvien sijoitteluun suhteessa toisiinsa.

Yli puolet sivuista on käytetty syötävien tai muuten hyödyllisten kasvilajien esittelyyn. Mukana on hyötykasveja, joita ei ole aiemmin esitelty suomenkielisessä puutarhakirjallisuudessa. Monista tutuistakin kasveista kerrotaan kirjassa uusia puolia – tiesitkö esimerkiksi, että suosittu koristeperenna syyspäivänhattu (Rudbeckia laciniata) ja sen Kultapallo-lajike ovat syötäviä?

Voit tilata uutuuskirjan verkkokaupastani myös haluamallasi omistuskirjoituksella varustettuna. Kirjan hinta on 25€ (+ postikulut 6€).

Alussa oli pala ohrapeltoa ja unelma.

Perustin Salmenrannan syötävän metsäpuutarhan kesämökillemme Laitilaan lokakuussa 2010, jolloin istutin ensimmäiset perennat ja kylvin omenansiemenet. Varsinainen kasvu lähti käyntiin keväällä 2011, jolloin kylvin monilajisen viherlannoitusseoksen ja istutin ensimmäiset puuvartiset kasvit.

Istutuspaikka oli palvellut vuosikymmeniä tehgoviljeltynä ohra- ja välillä kaurapeltona. Otin alussa istutuskäyttöön noin 400 neliön peltoalan, josta olen sittemmin laajentanut istutuksia. Ensimmäisinä vuosina istutuksen jälkeen paikka näytti lähinnä heinittyneeltä pellolta, jossa kasvoi epämääräisiä timotein mittaisia tikkuja: tervaleppiä, pähkinäpensaita ja jokunen pieni hedelmäpuun taimi. Neljässä-viidessä vuodessa paikka alkoi saada enemmän puutarhan tuntua, nopeakasvuiset tervalepät loivat varjoa, ensimmäiset herukat ja marjasinikuusamat tekivät satoa ja perennat peittivät vuosi vuodelta enemmän heinikkoa.

2020-luvulle tultaessa, kymmenen vuotta aloituksesta, saatoin jo puhua hyvällä omallatunnolla syötävästä METSÄpuutarhasta – paikkaan oli saapunut suojaisa metsikkömäinen tuntu. Oli enemmän varjoa, näkösuojaa, lintuja, sieniä, mutta silti valoisiakin kohtia, joissa hedelmä- ja pähkinäkasvit jo aloittivat sadontuottoa.

Syötävän metsäpuutarhan perustaminen vaatii kärsivällisyyttä. Puiden satoikä alkaa hitaasti, varsinkin jos valtaosan kasvattaa siemenestä ja istuttaa heti ensimmäisenä vuonna, kuten minä tein.. Tärkeintä on kuitenkin aloittaminen ja näky tulevasta paratiisista, satoisasta paikasta, jossa elämä kukoistaa, näkyy ja kuuluu.

Pidentyvät kasvukaudet ja lämpenevä ilmastomme auttavat tarhuria. Yhä useammat lajit alkavat menestyä Suomessa ja mitä vanhemmaksi elää sitä nopeamminhan aika kuluu, joten ryhdy hommiin jo tänään, ainakin haaveiluun, ja perusta syötävä metsäpuutarha – se on lahja ja omavaraisuuden lähde myös tuleville sukupolville.

Syötävä metsäpuutarhani tarjoaa minulle aina positiivista odotettavaa tulevaisuudelta. Löydän sieltä vuosittain uusia innostuksen lähteitä, kuten hiljattain pajujen punonnan, uuden yrttiteeksi sopivan kasvin, uusia eläinlajeja ja aina kasvun seuraamisen iloa. Kenties tänä vuonna herttajalopähkinät jo tekevät satoa, uusi omenalajike kukkii tai karhunlaukka ryhtyy innokkaammin leviämispuuhiin.

Millainen paikka onkaan kymmenen vuoden kuluttua? Voisikohan riista-aidan jo poistaa silloin? Nouseeko puutarhan ulkopuolella pähkinäpensaiden, metsälehmusten, tammien tai muiden istuttamieni lajien siementaimia kuten toivon?

Järjestän vuosittain kurssin tai kaksi Salmenrannan syötävässä metsäpuutarhassa, tänä vuonna myös englanniksi. Kurssit löydät täältä. Tervetuloa!

Hyvänheikinsavikan (Blitum bonus-henricus aiemmin Chenopodium bonus-henricus) lehtiä, versoja ja kukintojakin tulee kasvukaudella käytettyä muhennoksia terveellistyttämään. Tämä syötävän metsäpuutarhan peruslaji sisältää paljon folaattia, sinkkiä ja A-vitamiinia. Hyvänheikinsavikkaa lisäksi on helppo kasvattaa. Se tarvitsee melko paljon kosteutta, keskiravinteisen kasvupaikan ja menestyy puolivarjossakin. Laji tekee aika syvän paalujuuren ja viihtyy pitkään samalla paikalla.

“Hyvis” mainitaan toisinaan salaattikasvinakin, mutta todellisuudessa kasvin sisältämä saponiini tekee sen raaoista lehdistä lähes syömäkelvottoman makuisia, en suosittelekaan sitä raakana nautittavaksi. Satokausi on pitkä ja lehtiä riittäisi pakastettavaksikin, mutta jostain syystä tänne tammikuulle asti niitä ei ole tänä vuonna säilynyt. Mutta eipä hätää: kaapista löytyy vajaa litra hyvänheikinsavikan siemeniä, joilla voin tänään toteuttaa “Syö joka päivä jotain omaa”-periaatettani.

Hyvänheikinsavikkaa voi hyvin kasvattaa siemenkasvina sukulaisensa kvinoan tapaan. Paras siemensato saadaan aurinkoiselta paikalta, puolivarjossa kasvaa lähinnä lehtiä. Siemenet kerätään heinäkuussa käsin riipimällä, minkä jälkeen ne siivilöidään lehdistä ja muusta ylimääräisestä. Siemenien kuoriosassa on saponiineja, vaahtoavia “pesuaineita”, jotka poistetaan huuhtelemalla tehosekoittimella veden kanssa pienellä teholla. Vettä vaihdetaan välillä, kunnes siihen liukeneva saponiini ja vaahtoaminen vähenee. Loputkin saponiinit saa pois kiehauttamalla siemenet muutaman kerran välillä vettä vaihtaen. Siemeniä keitetään vielä 20 minuuttia, minkä jälkeen ne ovat syötäviä kvinoan tapaan.

Tämän käsittelyohjeen sain amerikkalais-tanskalaiselta kollegaltani Tycho Holcombilta, joka teki aiheesta myös havainnollisen videon (huomaa käsikäyttöinen tehosekoitin).

Useiden puuvartislajien siemenet tarvitsevat muutaman kuukauden kylmäkäsittelyn itääkseen. Tänä jouluna minulla oli siemeniä erityisesti aprikooseista ja saksanpähkinöitä, joten ne päätyivät viettämään talven jääkaapissani.

Ennen kun kerron itse kylvöstä kerron hieman kasvimateriaalin taustasta. Saksanpähkinät tulivat kolmesta kohteesta: Turun Hirvensalossa kasvavasta yksinäisestä noin yhdeksänmetrisestä puusta, Helsingissä kasvavasta noin nelimetrisestä yksinäisestä puusta ja kolmas erä liettualaiselta kolme hehtaarin saksanpähkinätarhalta. Kylvin pääasiassa liettualaisia pähkinöitä, koska niiden maku oli todella herkullinen, pähkinän koko suuri ja kuori niin ohut ettei pähkinänsärkijää tarvita. Liettualaisilla on myös useampi sukupolvi valintajalostusta takana.

Aprikoosin siemenet tulivat Suomessa kasvaneista puista. Ne ovat kahden neuvostoliittolaisen lajikkeen ‘Aljoshan’ ja ‘Triumf Severnijn’ jälkeläisistä kerättyjä. Kesä 2022 oli aprikooseille erittäin hyvä ja niiden sato kypsyi elokuussa. Aprikoosisatoa on viime vuosina saatu mm. Kangasalta, Vantaalta ja Vaasasta saakka. Omassa syötävässä metsäpuutarhassani on vasta yksi kolmevuotias taimi, joten muun Suomen kokemuksista innostuneena haluan kasvattaa sille muutaman kaverin.

Kylvö / kylmäkäsittely
Aprikoosilla on aika kova kuori ja joissain lähteissä sille suositellaan usean kuukauden lämpökäsittelyä, kylvöä huoneenlämpöön, ennen kylmäkäsittelyä. Joulukuussa, jolloin siemenet sain ei enää ollut sellaiseen aikaa, joten päätin rikkoa osasta siemeniä kuoren ja tutkia itäisivätkö siemenet näin paremmin. Käytin siementen kuoren rikkomiseen The Kenkel Hard Shell Nutcracker-särkijää, joka onkin todella päheä peli kaikkeen pähkinänsärjentään. Aprikoosinsiemenet ovat muuten pienessä määrin syötäviä ja mantelin lähisukulaisia, tavallaan pähkinöitä siis!

Liotin aprikoosinsiemeniä vuorokauden ennen kylvöä, saksanpähkinät menivät sellaisenaan vermikuliittiin. Siemenet voisi kylvää myös hiekkaan tai turpeeseen tai niiden seokseen, miksei rahkasammaleeseenkin. Satuin joskus hankkimaan edullisen 100 litran säkin vermikuliittia Sirénin puutarhatukusta, joten käytän sitä vuosittain muutaman litran kylmäkäsittelyihin. Kylmäkäsittelypaikaksi käy myös kellari, mutta siemenet on tällöin suojattava tiheäsilmäisellä verkolla jyrsijöiltä.

Saksanpähkinät menivät ruukkuihin, aina muutama vierekkäin, sitten vermikuliittia päälle ja uusi kerros kunnes ruukku on täynnä. Aprikoosit kylvin 0,5 litran muovipusseihin, joiden pohjaan tein parin millin reiät, jotta ylimääräinen vesi poistuu. Väliaineen, eli tässä vermikuliitin, on syytä olla kostea, muttei märkä. 2–4 kuukauden kylmäkäsittelyn aikana kylvöjä täytyy muutaman kerran kastella ja pitää huolta, ettei pussi painu kiinni, siemenet tarvitsevat  nimittäin happea.

Saksanpähkinät rupeavat puskemaan juurta jo jääkaapissa jos se on kovin lämmin, 1–3 astetta on sopiva lämpötila. Huhtikuussa on sitten varsinaisen kylvön (sisälle) ja itämisen odottelun aika. Aprikoosin itämisaika on kysymysmerkki, saksanpähkinät tulevat pintaan viikon tai parin kuluttua kylvöstä.

Pähkinäkausi on jo pitkällä ja raakileet ovat selvästi näkyvissä pensaissa. Alla 1.8.2022 Laitilassa kuvattuja hasselpähkinälajikkeita. Huomaa suojalehtien ja pähkinän vaihteleva pituus ja muoto. Kuva ei ole koko totuus pähkinän koosta, sillä osa lähtee kasvuun toisia myöhemmin ja esim. 'Pervenets', joka näyttää pieneltä kirii kyllä muita kiinni.

Kuluva kasvukausi on ollut selvästi viime vuotista kylmempi, mutta ainakin Laitilassa kosteutta on riittänyt ja siitähän pähkinäpensas pitää. Uskoakseni kuoret ovat hyvin täyttyneitä ja myös lukumääräisesti satoa tulee viime vuotta enemmän, tosin pensaskohtaista vaihtelua on paljon. Lajikkeet kypsyvät vasta kotimaisen luonnonkannan jälkeen syys-lokakuussa, ensimmäisenä lajikkeena yleensä 'Frühe Lange Zeller' (Frühe = Aikainen).

Joukossa on muutama lajike, josta satoa tulee nyt ensimmäistä kertaa. Saas nähdä milloin esim. 'Barcelona', yksi maailman tunnetuimmista kauppalajikkeista, kypsyy ja miten hyvin se täyttyy.

Sunnuntaina 11.9.2022 klo 11–17 Laitilassa ja Pyhärannassa järjestettävällä pähkinäkurssillamme opit mm. millaisia pähkinälajeja Suomessa kannattaa kokeilla ja millaisissa oloissa ne viihtyvät.

Pähkinöitä omasta puutarhasta-kurssi järjestetään Salmenrannan tilalla (Laitila), jossa kurssin vetäjä, pähkinöistä tietokirjan tehnyt Joel Rosenberg kasvattaa erilaisia pähkinäkasveja syötävässä metsäpuutarhassaan. Kurssiin sisältyy lounas sekä tutustumiskäynti Muurilan koepuutarhalle/Vakka-taimeen (Pyhäranta), jossa Vesa Muurisella on mm. 400 pähkinäpensaan viljelmä.

Päivän aikana opit millaisia pähkinäkasveja Suomessa voi kasvattaa ja saat tietoa niiden menestymisestä ja kasvupaikkavaatimuksista. Näet useita pähkinälajeja: pähkinäpensaita, erilaisia hasselpähkinälajikkeita, hybridipähkinöitä sekä erilaisia jalopähkinäpuita. Muurilan koepuutarhalla pääset myös keräämään pähkinäsatoa kotiinviemisiksi ja voit hankkia pähkinäkasvien taimia.

Hyvää juhannusta 2022 – vanhimmassa saksanpähkinäpuussani (korkeus 1 m) on ensimmäinen raakile näkyvissä!

Tosin oli siellä sellainen viime juhannuksenakin, taimen kukkiessa ensimmäistä kertaa, mutta raakile putosi kesäkuun lopulla. Miten on, olisikohan pölytys onnistunut tänä vuonna paremmin ja satoa tulossa?

Sain tuon ensimmäisen saksanpähkinäni vastaitäneenä taimena toukokuussa 2017. Ruotsalainen kaverini Philipp toi sen tuliaisena, kymmenensenttisenä nysänä, tutustuessaan syötävään metsäpuutarhaani. Pidin taimea kuukauden pari kotona ikkunalaudalla, sillä tiesin sen tarvitsevan lämpöä, jota kevätkesä ulkona ei vielä soisi. Heinäkuulle tultaessa olin löytänyt mökkitiluksilta Laitilasta suojaisan, valoisan ja hieman ympäristöään korkeamman kasvupaikan taimelle.


Onnistumisen edellytykset

Aluksi voimme unohda hetkeksi puuvartisten kasvien menestymisvyöhykkeet, paikkakunnat ja talvien minimilämpötilat. Tärkeimpiä asioita ovat pienilmasto ja maaperä, jossa saksanpähkinää kasvatetaan sekä taimen geneettiset ominaisuudet. Jos nämä asiat ovat optimaaliset kannattaa lajia kokeilla ainakin ykkös-, kakkos- ja kolmosvyöhykkeillä, ehkä nelosellakin.

Suojainen mutta valoisa ja lämmin kasvupaikka, on keskeinen lajin menestymisen kannalta, pellolla sitä ei voi Suomessa kasvattaa, eikä myöskään metsän pimennossa. Saksanpähkinä sopii oivallisesti syötävään metsäpuutarhaan, jossa muu puusto tarjoaa suojaa tuulelta ja hallalta. Myös kaupunkien isommilta kerrostalopihoilta voisi löytyä hyviä istutuspaikkoja, joissa kasvukauden lämpösumma on ympäristöä korkeampi. Suoraa auringonvaloa tulisi aluksi olla ainakin muutama tunti päivässä, isommilla taimilla enemmän. Riittävä valo ja lämpö saavat taimen tuleentuumaan kunnolla eli kypsyttämään vihreistä versoistaan puuta, joka kestää tarvittaessa ne kolmenkympinkin talvipakkaset.

Juhannukseen 2022 mennessä olen istuttanut 17 saksanpähkinän taimea omille tiluksilleni ja muutaman muualle. Noista omista viitisentoista on istutettu parin kuukauden ikäisinä, siis melkein heti itämisen jälkeen ulos. Puolet näistä ovat kesän 2022 istutuksia, lopuilla on jo ainakin kolme ulkotalvea takanaan. Kaikki taimeni ovat elossa ja suurin osa ihan hyvässä kasvussa. Tämän perusteella saksanpähkinät tuntuvat pärjäävän oikein hyvin Varsinais-Suomessa. Kasvukaudet ovat tosin olleet viime vuosina pitkiä ja lämpimiä, eikä talvisin olla menty –28 °C asteen pahemmalle puolelle. Ilmastomme lämpeneminen parantaa saksanpähkinän ja muiden uusien puuvartiskasvien menestymistä Suomessa – kokeile!

Saksanpähkinät kannattaa periaatteessa istuttaa hieman suurempina kuin kahden kuukauden ikäisinä, eli vuosi + kaksi kuukautta olisi parempi vaihtoehto. Nyrkkisääntö on, että mitä nuorempi taimi sen arempi sen on. Omalla kohdallani, kellarittomana ja kasvihuonettomana on ollut helpompaa laittaa taimet juhannuksen tienoilla ulos maahan, kuin kuskata niitä talveksi kavereiden kellareiden tukkeeksi. Olen kuitenkin antanut taimille lämpimän alun, kylvänyt ne huhtikuun puolivälissä sisälle, jolloin toukokuun alkuun mennessä itäneet pähkinät ovat saaneet vähintään seitsemän viikon sisäkasvatuksen ja sen tuoman lämpösummakertymän (15 °C/vrk x 49 vrk = 735). Istutus juhannuksen aikaan takaa, ettei hallakelejä enää ole ja juurtumisaikaa on vielä monta kuukautta edessä. Näillä eväin ja yhdessä lämpimän kasvupaikan avulla ovat kaikki nämä taimet pärjänneet ensimmäiset talvet. Talvisuojia, pakkaskankaita tai muuta sellaista en ole taimilla käyttänyt.

Maaperä voi ratkaista taimen selviytymisen. Sen on oltava läpäisevää, eikä vesi saa olla liian lähellä maan pintaa, samalla sen tulisi olla syvämultainen ja ravinteikas. Paikka jossa keväiset sulamisvedet seisovat pitkälle toukokuuhun ei ole sopiva, sen sijaan kuivempi rinne, penkka tai muu kohta, jossa vesi poistuu alaspäin toimii paremmin. Saksanpähkinän sanotaan kestävän paremmin kuivuutta kuin muut Juglans-suvun lajit. Talven 2021-2022 routa oli syvä ja pitkäkestoinen. Joulukuun 2021 alussa –22 °C pakkanen jäädytti maan ennen lumentuloa ja kunnon talvi paksuine lumieristeineen piti sen jäässä huhtikuun loppupuolelle. Moni valitteli keväällä kasvimenetyksiä, eivätkä kaikki omat saksanpähkinäni lähteneet kasvuun sieltä mihin syksyllä jäivät, jokainen sentään melko läheltä päätesilmua. Syväjuurinen saksanpähkinä voi kasvaa Suomessa 10 metriseksi, miksei suuremmaksikin puuksi jos kasvupaikka on syvämultainen, ravinteikas ja sopivan kostea.

Saksanpähkinä on typenrakastajan maineessa, mutta talvenkeston kannalta on syytä olla aika varovainen lannoituksessa. Joskus houkuttelisi kipata kanankakkaa noiden nuorien latvusten alle keväisin. Laitan kuitenkin vain pari tosi pientä istutuslapiollista, jottei kasvu mene ylikierroksille ja versot “kärähdä” talven aikana. Lajin vuosikasvu on alussa hidasta kun taimi keskittyy juuriston kehittämiseen, 10–20 senttiä vuodessa on ihan hyvä mitta parina ensimmäisenä vuonna. Ota siis rauhallisesti typpilannoituksen kanssa. Voi olla turvallisinta havainnoida ensimmäiset vuodet kasvua. Mikäli kasvupaikka on tuore, eikä kasvu rupea kolmen vuoden jälkeen yhtään kiihtymään voisi keväisin antaa latvuksen alle ja laidoille hieman kanankakkaa ja jatkaa havainnointia.

Saksanpähkinän menestymisessä jokeri on taimen alkuperä ja lisäyslähde. Mistä taimen sisältämät geenit ovat kotoisin ja onko se sopeutunut levinneisyysalueen lämpimille vai kylmille seuduille? Suomessa kokeillaan yleensä Itä-Euroopassa kasvavien saksanpähkinäpuiden siemenistä kasvatettuja taimia, mutta on joku Iranista ja Italiastakin tuonut pähkinöitä ja kasvattanut niitä jo useamman vuoden. Omat taimeni ovat pääasiassa valkovenäläistä ja latvialaista perua, entisen Neuvostoliiton kasvinjalostajien tarkkailussa valikoituneiden puiden pähkinöistä peräisin, näillä on paljon paemmat mahdollisuudet menestyä lyhyessä kasvukaudessamme kuin vaikkapa Ranskasta tuodulla kasvimateriaalilla. Valko-Venäjän jalostustyöstä kerron tarkemmin kirjassani Pähkinöitä omasta puutarhasta (Into Kustannus 2021), mutta sen verran tässä, että kyllähän se kylmänkesto on ollut tärkeä ominaisuus saksanpähkinänkin kohdalla.


Vuosien projekti ja välietapit

Satoikä koittaa sitten joskus, sitä ennen on pidettävä taimi hengissä ja saatava se kasvamaan usemman vuoden ajan. Kukinta koitti omalla esikoispuulleni ihmeellisesti jo reilun neljän vuoden iässä, yleensä sen aika on vasta myöhemmin. Mikä tahansa kukinta ei kuitenkaan vielä riitä, sillä saksanpähkinässä tulisi olla emikukkien lisäksi myös siitepölyä levittäviä hedekukkia. Tuo oma vanhin taimeni teki aluksi, kesakuussa 2021, pelkkiä emikukkia, tänä vuonna myös yhden hedekukan. Tämäkään ei vielä riitä, sillä useimmat jalopähkinät ovat niin sanotusti aikaisheteisiä, eli hedekukat kukkivat ennen emikukkia. Emikukat jäävätkin pölyttymättä jos siitepölyä ei ole tarjolla emikukan ollessa vastaanottavaisessa vaiheessa. Vanhemmilla saksanpähkinäpuilla kukkia on jo niin paljon, että emi- ja hedekukinta yleensä limittyy hieman ja pähkinöitä tulee. Ristiinpölytys toisen saksanpähkinän kanssa parantaa mahdollisuutta limittyvään kukintaan ja sadontuottoon. Osa saksanpähkinän emikukista voi kuitenkin olla apomiktisia, jolloin hedelmöittyminen on mahdollista kokonaan ilman siitepölyä. Tällainen ominaisuus on arvokas, muttei kovin yleinen. Lähellä kasvavat muut jalopähkinälajit voivat myös pölyttää saksanpähkinän mikäli kukinta osuu samaan aikaan.

Ja sitten, kun kaikki edellä mainittu on kohdallaan ja ensimmäinen saksanpähkinäraakile killuu taimessa on aika harjoittaa puutarhanhoitoa ja hoitaa taimen ympärille suojaverkko ja sen juurille ekstra-annos vettä parantamaan satopotentiaalin todellistumista. Sitten vaan koitetaan unohtaa syksyinen sadonkorjuuaika ja keskitytään nauttimaan lyhyestä kesästä, eikä anneta mahdollisesti tippuvan raakileen pilata sitä.

Lokakuussa on toivottavasti aika saada palkinto. Silloin nähdään, onko pähkinä ehtinyt kypsyä ja onko se hyvin täyttynyt. Onko se iso, pieni, paksukuorinen, ohutkuorinen, maukas, karvas ja mitä muuta? Pientä henkseleiden paukuttelua voi tässä kohtaa kenties harjoittaa ja kevyttä sometusta merkkipäivän kunniaksi. Sitten alkaakin tulevien satovuosien odotus ja toisten taimien satoiän odotus. Mutta eikös se niin ole, että ihminen tarvitsee jotakin positiivista odotettavaa tulevaisuudelta?

Sunnuntaina 11.9.2022 Laitilassa koittaa ensimmäinen pähkinäkurssi erilaisten pähkinäpensaiden, hasselpähkinälajikkeiden, jalopähkinäpuiden ja toivottavasti myös tämän hyvin kehittyneen saksanpähkinän raakileen kanssa. Lue tästä lisää kurssipäivästä ja ilmoittaudu mukaan!

Syötävä metsäpuutarha eli hyötymetsäpuutarha on kerroksellinen ja lajirikas kotipuutarha, joka jäljittelee metsäekosysteemin toimintaperiaatteita

hyötymetsäpuutarha tuottaa ruokaa ja muita hyödykkeitä sekä parantaa samanaikaisesti ympäristön tilaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole puutarha metsässä, vaan ennemminkin puutarha, joka toimii kuin metsä. Kuten nimestä voi arvata syötävä metsäpuutarha koostuu pääosin hyötykasveista: ruokaatuottavista puista, -pensaista, -köynnöksistä sekä monivuotisista ruohovartisista lajeista. Mukaan istutetaan usein tukikasveja, jotka hoitavat puutarhan eri toimintoja kuten lannoitusta ja tuholaistorjuntaa, houkuttelevat pölyttäjiä sekä parantavat mikroilmastoa. Kasvillisuus on pääosin monivuotista ja se kasvaa toistensa lomassa, osittain toistensa päällä – aivan kuten luonnossakin.

Hyötymetsäpuutarhan olemus ja rakenne hahmottuvat miettimällä luonnollista metsänreunaa tai entisaikojen hakamaita, joissa kasvoi harvakseltaan puita sekä erilaista niittylajistoa. Metsänreuna on usein lajirikas, parhaimmillaan valoisa, mutta suojaisa eli juuri sellainen, jossa useimmat satokasveistakin viihtyvät.

Intiassa, Indonesiassa ja Keski-Amerikan maissa alueilla hyötymetsäpuutarhat ovat yleisiä ja tarjoavat ihmisille elämisen ehtoja ravinnon, lääkkeiden, rehun, polttopuun ja muiden kotitalouden raaka-aineiden muodossa. Mutta, kuinka hyvin eteläisiä puutarhamenetelmiä voidaan soveltaa Euroopassa, saatika pohjoisella havumetsävyöhykkeellä saakka?


Forest garden saapui Eurooppaan 1970–80-lukujen vaihteessa

Pioneerina toimi britti Robert Hart, joka perusti muutaman aarin syötävän metsäpuutarhan tiluksilleen Englannin Shropshireen. Monivuotisten hyötykasvien kerroksellista viljelyä alettiin sen jälkeen kokeilla muuallakin lauhkean kasvillisuusvyöhykkeen alueella. Tällä hetkellä hyötymetsäpuutarhat elävät aikamoista nousukautta ja voidaan jo puhua liikkeestä, jonka piirissä istutetaan puita pelloille, kokeillaan lämpenevään pohjolaan soveltuvaa uutta lajistoa ja hyödynnetään luovasti satoa.

Suomessa lajisto ja ilmasto ovat lämpenemisestä huolimatta edelleen erilaiset kuin eteläisemmässä Euroopassa, saatika sitten päiväntasaajalla. Eli miten homma toimii täällä? Ja eikö tavallinen kotipuutarha omenapuineen ja marjapensaineen jo muistuta aika paljon syötävää metsäpuutarhaa?

Suomeen ulottuvat kokeilut alkoivat 2000-luvun alun tienoilla. Etelän maista poikkeavat valo-olosuhteemme, puustoinen maisema sekä tietynlaisen metsäläiskulttuurin ajallinen läheisyys tarjoavat todella mielenkiintoisen lähtökohdan uusille metsäpuutarhureille. Suomessa olemme tätä kirjoitettaessa kokeiluvaiheessa, jossa kehitetään pohjoisen hyötymetsäpuutarhaviljelyn tapoja yhdistelemällä tuttua puutarhalajistoa ja paikallisia hyötykasvien käyttöperinteitä, uusiin kasveihin. Aika näyttää millaisiksi viime vuosina perustetut suomalaiset syötävät metsäpuutarhat kehittyvät ja millaisin asteikoin niiden toimivuutta tulevaisuudessa arvioidaan. Jo nyt voidaan kuitenkin sanoa "matkan olevan tarkoitus"...


Takapihan puutarha on erinomainen lähtökohta syötävälle metsäpuutarhalle

Lisäämällä monivuotisten kasvilajien määrää ja lajistoa sekä vähentämällä nurmikon osuutta edetään kohti ekosysteeminä toimivaa lajirikasta puutarhaa. Tällaisia omavaraisempia pihoja istuttamalla luomme uutta kulttuurimaisemaa ja kestävän elämäntavan oppimisympäristöjä, jotka auttavat luontokadon ja ilmastonmuutoksen torjunnassa ja niihin sopeutumisessa.