Pähkinäreissu Kanadaan 2025 – osa 9. Herttajalopähkinöitä ja kasvinterveystarkastus Prinssi Edwardin saarella
Pähkinäreissumme viimeinen kohde Prinssi Edwardin saari, tuttavallisemmin P.E.I., tunnetaan Suomessa etenkin L.M. Montgomery Anna-kirjoista (Engl. Anne of Green Gables). Saari on Kanadan pienin provinssi, mutta yksi tunnetuimmista, sillä Kanadan liittovaltio on perustettu saaren pääkaupungissa Charlottetownissa. Me olimme matkustaneet tänne ensisijaisesti kestävien herttajalopähkinöiden perässä. Pääsisimme myös kokemaan virallisen kasvinterveystarkastuksen, jossa koko Kanadan matkamme siemensaalis tutkittiin paikallisen Ruokaviraston (Canadian Food Inspection Agency) toimesta.
Kirjoittaja ja vanha herttajalopähkinäpuu Experimental Farm -puistossa Charlottetownin kaupungissa.
12.10.2025 Kestävien herttajalopähkinöiden jäljillä
Kiitospäivän aaton aamulento Montrealista Halifaxiin, Nova Scotian provinssin pääkaupunkiin, laskeutui ajoissa. Lentokentän autonvuokraamossa jouduimme tyytymään 300+ hevosvoimaisella 5,7 litran V8-moottorilla varustettuun mustaan Jeep Cherokeehen. Näin kiitospäiväviikonloppuna vapaat autot olivat vähissä ja olimme ryhtyneet etsimään vuokra-autoa vasta edellisenä päivänä. Well, pääsimmepä ainakin kerran elämässämme kokeilemaan tuollaista “vanhanajan” ärjyvää jenkkiautoa.
Ajoimme kohti Cariboun lauttasatamaa, josta jatkaisimme P.E.I.:lle. Matkalla poikkesimme Truron kaupungin laidalla, jossa tapasimme Walther-nimisen miehen, johon olin ollut ennen reissua yhteydessä. Hän oli ystävällisesti kerännyt meille sokerivaahteran (Acer saccharum) ja amerikanhumalapyökin (Ostrya virginiana) siemeniä. Walther kyseli ehtisimme poiketa hänen tiluksillaan ja antoi osoitteen, jos päättäisimme paluumatkalla kyläillä…
Ylitimme Northumberlandin salmen reilun tunnin mittaisella lauttamatkalla ja edessämme oli jollain tavalla tarunhohtoinen Prinssi Edwardin saari. Ajoimme satamasta suoraan kontaktimme Jocelyn Clarken kotipihaan Mt. Stewartin kylään. Kaverini Janne oli muutama vuosi aiemmin “löytänyt” hänet eräästä Facebook-ryhmästä ja ryhtynyt yhteydenpitoon hänen kanssaan, kuultuaan hänen herttajalopähkinöistään ja risteytystyöstään niiden parissa. Jocelynin pähkinöistä kasvaneita taimia onkin kokeilussa monella suomalaisella, sillä hän on lähettänyt useaan otteeseen siemeniä Suomeen.
‘Betty’ herttajalopähkinän ihmettelemistä kiitospäivän aterian yhteydessä.
Heti saavuttuamme Jocelyn kutsui minut ja Agniksen sisälle kiitospäivän aterialle. Päivällisen yhteydessä saimme kuulla saaren ilmaston muuttuneet viime vuosikymmeninä myrskyisämmäksi, kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Olimme matkalla nähneet kaatunutta metsää ja laajoja kuolleiden puiden alueita, joiden syy nyt selvisi – myrskytuhoja, kertoi Jocelyn. 30 vuotta sitten saarella ei voinut kasvattaa persikoita, mutta nykyisin siellä on pari itsepoimintatilaa. Saaren ilmasto on selvästi lämmennyt ja muuttunut epävakaammaksi.
P.E.I. on eteläistä Suomeakin suotuisampi kasvupaikka herttajalopähkinälle. Kasvukauden tehoisaa lämpösummaa kertyy kasvukaudella enemmän, 1650–2000 astepäivää (vuosien 2000–2024 tilasto), joten kasvit tuleentuvat paremmin ja kestävät hyvin paikalliset talvet. Jocelynin kertoi kylmimpänä talvena olleen jopa –28 °C pakkasta. Paikka on itseasiassa varsin lämmin herttajalopähkinälle, jos vertaa sitä aiemmin esittelemääni Gordon Wilkinsonin istutukseen Ottawan äärevässä mannerilmastossa. P.E.I.:llängelmana ovat oksia katkovien myrskyjen lisäksi keväthallat, jotka vaurioittavat kasvuun lähteneitä silmuja ja versoja.
Jocdelynin piha on kasvuolosuhteiltaan erikoinen, tontilla on vanhoja rakennusten kivijalkoja, joihin taimet on aikanaan istutettu. Maaperä on saanut kivijalkojen laastista roiman kalkkilisäyksen, joten herttajalopähkinät kasvavat erittäin hyvin. Ympäröivä metsämaa taas on hapanta, sen pH noin 4,5 luokkaa. Jocelynin pihassa kasvaa myös hänen istuttamiaan amerikankastanjoita (alkuperä Maine, USA) ja valkovenäläinen saksanpähkinäpuu, joka on venynyt seitsemässä kesässä siemenestä kolmemetriseksi.
‘Betty’-herttajalopähkinä
Jocelyn aloitti herttahommat hankkimalla pihaansa vartetut ‘Bates’, ‘Brock’ ja ‘Calendar’ -lajikkeet sekä pari tarhajalopähkinäpuun eli “buartnut” (J. cinerea x J. ailantifolia) siementaimea. Vartetuista nimilajikkeista vain ‘Brock’ on edelleen hengissä. Nykyiset puut ovat edellämainittujen vapaapölytteisiä jälkeläisiä, siementaimia Charlottetownissa sijaitsevan Experimental farmin vanhoista herttajalopähkinöistä sekä vartettujen taimien perusrunkoja, joille Jocelyn on antanut nimet. Jocelynin omin sanoin: “ ‘Betty’ and ‘Fred’ are several generations from the nuts at the Experimental Farm, crossed with what I have here already...so with some butternut.”
Jocelynin herttajalopähkinäpuista ja risteymistä kiinnostavimmalta vaikuttaa hänen siemenestä kasvattamansa yksilö, jolle hän on antanut nimen ‘Betty’. Puu oli vierailumme aikaan 25-vuotiaana monirunkoinen ja 16 metriä leveä. Pähkinät olivat juuri sopivasti putoilemassa maahan, josta keräsimme niitä Suomeen ja Latviaan vietäväksi. Satoa ‘Bettystä’ tulee noin kolme viiden gallonan ämpärillistä. ‘Bettyssä’ on havaittavissa joitain merkkejä hybriditaustasta: puun voimakas kasvu voi olla ns. hybriditarmoa (engl. Hybrid vigor), pähkinän hedelmäkuorta peittävä hento nukkaisuus taas lienee peräisin parin sukupolven takaa amerikanjalopähkinästä (Juglans cinerea). Risteymätausta tuo puulle lisää talvenkestävyyttä ja ilmeisesti aikaistaa hieman pähkinän kypsymistä. Itse pähkinässä amerikanjalopähkinän mukana oloa ei huomaa, vaan kuori aukeaa siististi, pähkinän sisus on helppo saada kuoresta parissa osassa ja maku on idänjalopähkinöille tyypillinen.
‘Betty’ kukkii Jocelynin hertoista ensimmäisenä, samaan aikaan kuin kolme viikkoa kukkivat amerikanjalopähkinäpuut, joten jo ‘Betty’ risteytyy niiden kanssa edelleen. Saksanpähkinä aloittaa kukinnan myöhemmin, samoin muut hertat.
Kasvinterveystarkastus ja kasvinterveystodistus
Jocelynin puutarhan lisäksi vierailimme P.E:I:lla myös Charlottetownin kaupungin Experimental farm -puistossa. Täällä entisessä maatalouden koetarhassa kasvaa useita herttajalopähkinäpuita, joista osa oli todella suuria. Keräsimme siemeniä kotiinviemisiksi, mutta moni puu oli käyntimme aikana tyhjä.
Charlottetownissa sijaitsee myös Canadian Food Inspection Agency -viraston toimisto, jonne olimme olleet hyvissä ajoin yhteydessä, sillä he vartioivat porttia, josta meidän oli käytävä – he tarkastaisivat Kanadasta keräämämme siemenet ja antaisivat luvan eli kasvinterveystodistuksen, jollainen vaaditaan siemeniä EU:n alueelle tuotaessa.
Jocelyn oli suureksi avuksi valmistautuessamme kasvinterveystarkastukseen. Hän toimisi papereissa virallisena maastaviejänä, jonka tuli olla Kanadan kansalainen. Hengasimme Jocelynin kanssa pari kolme päivää, joiden aikana teimme siemenkeruiden lisäksi pähkinöiden pesua ja kuivausta. Lisäksi punnitsimme jokaisen siemenerän, luetteloimme ne ja lähetimme tiedot virastolle, kirjoitimme jokaiseen pussiin keruupaikan, erän painon ym. tiedot, jotta reissumme viimeiselle kokonaiselle päivälle sovittu kasvinterveystarkastus sujuisi mahdollisimman jouhevasti.
Siementen tarkastus sujui viemällä keräämämme siemenet virastoon, jonne oli varattu aika tarkastusta varten. Tarkastajaksi sattui henkilö, jolle kasvinterveystarkastus oli ensimmäinen, mies oli eläinpuolen ihmisiä! No, pääsimme mukaan tutkimushuoneeseen, jossa tarkastaja otti vastaan kunkin erän, punnitsi siitä 10 prosenttia, jotka sitten tutki. Tarkastaja sanoi etsivänsä siemenistä maata tai ötököitä, kumpaakaan ei siemenissä saisi olla. Erän tutkittuaan saimme siemenet takaisin ja annoimme taas seuraavan erän tutkittavaksi. Virastolla vierähti ainakin pari tuntia ja sen sulkemisaika alkoi jo lähestyä. Yhdestä erästä löytyi pieni hyönteinen, jonka vuoksi kyseinen siemenerä tutkittiin kokonaan. Saimme lopulta kaikki siemenerät takaisin, yhtäkään pähkinää tai muita siemeniä emme menettäneet. Tarkastaja jäi vielä ylitöihin kirjoittamaan meille kasvinterveystodistukset.
Olin saanut Suomen Ruokavirastosta toimintaohjeet siementen maahantuonnille: “Kun olette saaneet kasvinterveystodistuksen, laittakaa ilmoitus tähän s-postiin, vaikka otsikolla: Ennakkoilmoitus 1% siementen maahantuonnista matkustajatuontina. Kasvinterveystodistuksen lisäksi viestiin tulonne aikataulu/lento ja yhteystietonne.” Vastausviesti nämä tiedot sisältäneeseen sähköpostiin tuli 19 minuutissa ja se kuului näin: “Kiitos ilmoituksesta, Ruokavirasto hyväksyy tämän matkustajatuonnin oheisella kasvinterveystodistuksen 4136431. Kyseessä siemenet 1% kevennetyllä tuontiprosessilla, tällä hyväksynnällä ja kasvinterveystodistuksella voitte kulkea lentokentällä vihreää linjaa maahan saapuessanne.”
Homma selvä. Nyt piti vielä saada reissussa olleet vaatteet ja muut tavarat mahtumaan matkalaukkuihin, joiden pähkinäpitoisuus oli kohonnut viimeisen puolentoista viikon aikana nollasta jonnekin seitsemäänkymmeneen prosenttiin. Hyvästelimme Jocelynin kiitollisena ystävällisyydestä ja ratkaisevasta avusta, jota olimme häneltä saaneet. Seuraavana aamuna päätimme postua saarelta siltaa pitkin ja suunnata kohti Halifaxia ja lentokenttää aiemmin tapaamamme Waltherin tilusten kautta.
Warwick Mountainin sokerivaahterat ja kastanjat
Olin jo aika väsynyt uusien paikkojen katselemiseen ja halusin keskittyä valokuvien läpikäymiseen ja muistiinpanojen tekemiseen, mutta koska olimme täällä kävimme vielä Waltherin luona Nova Scotian Warwick Mt. vuorella ihmettelemässä miten hän istuttaa amerikankastanjoita ja muuta puustoa pitkin metsiään. Näimme samalla komean sokerivaahteramonokulttuurin ja paljon sarvipähkinäpensasta (Corylus cornuta) luonnollisissa kasvupaikoissaan. Annoin Agnisin kierrellä Waltherin mukana useamman tunnin ja lähdin jossain kohtaa kierrosta Jeeppiin istumaan tietokoneelle.
Walther oli Jocelynin tuttuja ja toimimme näiden kahden pähkinäharrastajan kuriirina viedessämme Jocelyniltä muutamia koreansembran käpyjä Waltherin kokeiltavaksi. Pähkinäpiireissä monet tuntevat toisensa, kuten muissakin piireissä. Reissu oli rikastuttanut verkostoamme monella uudella tuttavuudella. Nyt oli kuitenkin aika palata kotiin, jossa odottaisi lisää pähkinäsaaliin käsittelyä, kuivaamista ja jakelua pitkin Suomea.
Palautimme Jeepin ja lensimme Suomeen. Lentokentän vaaka näytti matkalaukkuni painoksi karvan verran alle 23 kiloa, jonka lisäksi kädessäni kulki supermarketin muovipussissa viitisen kiloa siemeniä ja selässä reppu siemenineen.
Kanadan siemenkeruumatkaa käsittelevän blogikirjoitusten sarjan seuraavassa ja viimeisessä osassa teen yhteenvedon matkan annista ja annan vinkkejä miten homma toimi. Maailma on täynnä mielenkiintoisia siemeniä, emmekä me Kanadaa niistä tyhjentäneet, joten toivonkin lukijoiden innostuvan suunnittelemaan omia siemenkeruumatkoja.
Sokerivaahteran monokulttuuri Warwick Mountain -vuorella Nova Scotiassa.