Pähkinäkausi on jo pitkällä ja raakileet ovat selvästi näkyvissä pensaissa. Alla 1.8.2022 Laitilassa kuvattuja hasselpähkinälajikkeita. Huomaa suojalehtien ja pähkinän vaihteleva pituus ja muoto. Kuva ei ole koko totuus pähkinän koosta, sillä osa lähtee kasvuun toisia myöhemmin ja esim. 'Pervenets', joka näyttää pieneltä kirii kyllä muita kiinni.

Kuluva kasvukausi on ollut selvästi viime vuotista kylmempi, mutta ainakin Laitilassa kosteutta on riittänyt ja siitähän pähkinäpensas pitää. Uskoakseni kuoret ovat hyvin täyttyneitä ja myös lukumääräisesti satoa tulee viime vuotta enemmän, tosin pensaskohtaista vaihtelua on paljon. Lajikkeet kypsyvät vasta kotimaisen luonnonkannan jälkeen syys-lokakuussa, ensimmäisenä lajikkeena yleensä 'Frühe Lange Zeller' (Frühe = Aikainen).

Joukossa on muutama lajike, josta satoa tulee nyt ensimmäistä kertaa. Saas nähdä milloin esim. 'Barcelona', yksi maailman tunnetuimmista kauppalajikkeista, kypsyy ja miten hyvin se täyttyy.

Sunnuntaina 11.9.2022 klo 11–17 Laitilassa ja Pyhärannassa järjestettävällä pähkinäkurssillamme opit mm. millaisia pähkinälajeja Suomessa kannattaa kokeilla ja millaisissa oloissa ne viihtyvät.

Pähkinöitä omasta puutarhasta-kurssi järjestetään Salmenrannan tilalla (Laitila), jossa kurssin vetäjä, pähkinöistä tietokirjan tehnyt Joel Rosenberg kasvattaa erilaisia pähkinäkasveja syötävässä metsäpuutarhassaan. Kurssiin sisältyy lounas sekä tutustumiskäynti Muurilan koepuutarhalle/Vakka-taimeen (Pyhäranta), jossa Vesa Muurisella on mm. 400 pähkinäpensaan viljelmä.

Päivän aikana opit millaisia pähkinäkasveja Suomessa voi kasvattaa ja saat tietoa niiden menestymisestä ja kasvupaikkavaatimuksista. Näet useita pähkinälajeja: pähkinäpensaita, erilaisia hasselpähkinälajikkeita, hybridipähkinöitä sekä erilaisia jalopähkinäpuita. Muurilan koepuutarhalla pääset myös keräämään pähkinäsatoa kotiinviemisiksi ja voit hankkia pähkinäkasvien taimia.

Hyvää juhannusta 2022 – vanhimmassa saksanpähkinäpuussani (korkeus 1 m) on ensimmäinen raakile näkyvissä!

Tosin oli siellä sellainen viime juhannuksenakin, taimen kukkiessa ensimmäistä kertaa, mutta raakile putosi kesäkuun lopulla. Miten on, olisikohan pölytys onnistunut tänä vuonna paremmin ja satoa tulossa?

Sain tuon ensimmäisen saksanpähkinäni vastaitäneenä taimena toukokuussa 2017. Ruotsalainen kaverini Philipp toi sen tuliaisena, kymmenensenttisenä nysänä, tutustuessaan syötävään metsäpuutarhaani. Pidin taimea kuukauden pari kotona ikkunalaudalla, sillä tiesin sen tarvitsevan lämpöä, jota kevätkesä ulkona ei vielä soisi. Heinäkuulle tultaessa olin löytänyt mökkitiluksilta Laitilasta suojaisan, valoisan ja hieman ympäristöään korkeamman kasvupaikan taimelle.


Onnistumisen edellytykset

Aluksi voimme unohda hetkeksi puuvartisten kasvien menestymisvyöhykkeet, paikkakunnat ja talvien minimilämpötilat. Tärkeimpiä asioita ovat pienilmasto ja maaperä, jossa saksanpähkinää kasvatetaan sekä taimen geneettiset ominaisuudet. Jos nämä asiat ovat optimaaliset kannattaa lajia kokeilla ainakin ykkös-, kakkos- ja kolmosvyöhykkeillä, ehkä nelosellakin.

Suojainen mutta valoisa ja lämmin kasvupaikka, on keskeinen lajin menestymisen kannalta, pellolla sitä ei voi Suomessa kasvattaa, eikä myöskään metsän pimennossa. Saksanpähkinä sopii oivallisesti syötävään metsäpuutarhaan, jossa muu puusto tarjoaa suojaa tuulelta ja hallalta. Myös kaupunkien isommilta kerrostalopihoilta voisi löytyä hyviä istutuspaikkoja, joissa kasvukauden lämpösumma on ympäristöä korkeampi. Suoraa auringonvaloa tulisi aluksi olla ainakin muutama tunti päivässä, isommilla taimilla enemmän. Riittävä valo ja lämpö saavat taimen tuleentuumaan kunnolla eli kypsyttämään vihreistä versoistaan puuta, joka kestää tarvittaessa ne kolmenkympinkin talvipakkaset.

Juhannukseen 2022 mennessä olen istuttanut 17 saksanpähkinän taimea omille tiluksilleni ja muutaman muualle. Noista omista viitisentoista on istutettu parin kuukauden ikäisinä, siis melkein heti itämisen jälkeen ulos. Puolet näistä ovat kesän 2022 istutuksia, lopuilla on jo ainakin kolme ulkotalvea takanaan. Kaikki taimeni ovat elossa ja suurin osa ihan hyvässä kasvussa. Tämän perusteella saksanpähkinät tuntuvat pärjäävän oikein hyvin Varsinais-Suomessa. Kasvukaudet ovat tosin olleet viime vuosina pitkiä ja lämpimiä, eikä talvisin olla menty –28 °C asteen pahemmalle puolelle. Ilmastomme lämpeneminen parantaa saksanpähkinän ja muiden uusien puuvartiskasvien menestymistä Suomessa – kokeile!

Saksanpähkinät kannattaa periaatteessa istuttaa hieman suurempina kuin kahden kuukauden ikäisinä, eli vuosi + kaksi kuukautta olisi parempi vaihtoehto. Nyrkkisääntö on, että mitä nuorempi taimi sen arempi sen on. Omalla kohdallani, kellarittomana ja kasvihuonettomana on ollut helpompaa laittaa taimet juhannuksen tienoilla ulos maahan, kuin kuskata niitä talveksi kavereiden kellareiden tukkeeksi. Olen kuitenkin antanut taimille lämpimän alun, kylvänyt ne huhtikuun puolivälissä sisälle, jolloin toukokuun alkuun mennessä itäneet pähkinät ovat saaneet vähintään seitsemän viikon sisäkasvatuksen ja sen tuoman lämpösummakertymän (15 °C/vrk x 49 vrk = 735). Istutus juhannuksen aikaan takaa, ettei hallakelejä enää ole ja juurtumisaikaa on vielä monta kuukautta edessä. Näillä eväin ja yhdessä lämpimän kasvupaikan avulla ovat kaikki nämä taimet pärjänneet ensimmäiset talvet. Talvisuojia, pakkaskankaita tai muuta sellaista en ole taimilla käyttänyt.

Maaperä voi ratkaista taimen selviytymisen. Sen on oltava läpäisevää, eikä vesi saa olla liian lähellä maan pintaa, samalla sen tulisi olla syvämultainen ja ravinteikas. Paikka jossa keväiset sulamisvedet seisovat pitkälle toukokuuhun ei ole sopiva, sen sijaan kuivempi rinne, penkka tai muu kohta, jossa vesi poistuu alaspäin toimii paremmin. Saksanpähkinän sanotaan kestävän paremmin kuivuutta kuin muut Juglans-suvun lajit. Talven 2021-2022 routa oli syvä ja pitkäkestoinen. Joulukuun 2021 alussa –22 °C pakkanen jäädytti maan ennen lumentuloa ja kunnon talvi paksuine lumieristeineen piti sen jäässä huhtikuun loppupuolelle. Moni valitteli keväällä kasvimenetyksiä, eivätkä kaikki omat saksanpähkinäni lähteneet kasvuun sieltä mihin syksyllä jäivät, jokainen sentään melko läheltä päätesilmua. Syväjuurinen saksanpähkinä voi kasvaa Suomessa 10 metriseksi, miksei suuremmaksikin puuksi jos kasvupaikka on syvämultainen, ravinteikas ja sopivan kostea.

Saksanpähkinä on typenrakastajan maineessa, mutta talvenkeston kannalta on syytä olla aika varovainen lannoituksessa. Joskus houkuttelisi kipata kanankakkaa noiden nuorien latvusten alle keväisin. Laitan kuitenkin vain pari tosi pientä istutuslapiollista, jottei kasvu mene ylikierroksille ja versot “kärähdä” talven aikana. Lajin vuosikasvu on alussa hidasta kun taimi keskittyy juuriston kehittämiseen, 10–20 senttiä vuodessa on ihan hyvä mitta parina ensimmäisenä vuonna. Ota siis rauhallisesti typpilannoituksen kanssa. Voi olla turvallisinta havainnoida ensimmäiset vuodet kasvua. Mikäli kasvupaikka on tuore, eikä kasvu rupea kolmen vuoden jälkeen yhtään kiihtymään voisi keväisin antaa latvuksen alle ja laidoille hieman kanankakkaa ja jatkaa havainnointia.

Saksanpähkinän menestymisessä jokeri on taimen alkuperä ja lisäyslähde. Mistä taimen sisältämät geenit ovat kotoisin ja onko se sopeutunut levinneisyysalueen lämpimille vai kylmille seuduille? Suomessa kokeillaan yleensä Itä-Euroopassa kasvavien saksanpähkinäpuiden siemenistä kasvatettuja taimia, mutta on joku Iranista ja Italiastakin tuonut pähkinöitä ja kasvattanut niitä jo useamman vuoden. Omat taimeni ovat pääasiassa valkovenäläistä ja latvialaista perua, entisen Neuvostoliiton kasvinjalostajien tarkkailussa valikoituneiden puiden pähkinöistä peräisin, näillä on paljon paemmat mahdollisuudet menestyä lyhyessä kasvukaudessamme kuin vaikkapa Ranskasta tuodulla kasvimateriaalilla. Valko-Venäjän jalostustyöstä kerron tarkemmin kirjassani Pähkinöitä omasta puutarhasta (Into Kustannus 2021), mutta sen verran tässä, että kyllähän se kylmänkesto on ollut tärkeä ominaisuus saksanpähkinänkin kohdalla.


Vuosien projekti ja välietapit

Satoikä koittaa sitten joskus, sitä ennen on pidettävä taimi hengissä ja saatava se kasvamaan usemman vuoden ajan. Kukinta koitti omalla esikoispuulleni ihmeellisesti jo reilun neljän vuoden iässä, yleensä sen aika on vasta myöhemmin. Mikä tahansa kukinta ei kuitenkaan vielä riitä, sillä saksanpähkinässä tulisi olla emikukkien lisäksi myös siitepölyä levittäviä hedekukkia. Tuo oma vanhin taimeni teki aluksi, kesakuussa 2021, pelkkiä emikukkia, tänä vuonna myös yhden hedekukan. Tämäkään ei vielä riitä, sillä useimmat jalopähkinät ovat niin sanotusti aikaisheteisiä, eli hedekukat kukkivat ennen emikukkia. Emikukat jäävätkin pölyttymättä jos siitepölyä ei ole tarjolla emikukan ollessa vastaanottavaisessa vaiheessa. Vanhemmilla saksanpähkinäpuilla kukkia on jo niin paljon, että emi- ja hedekukinta yleensä limittyy hieman ja pähkinöitä tulee. Ristiinpölytys toisen saksanpähkinän kanssa parantaa mahdollisuutta limittyvään kukintaan ja sadontuottoon. Osa saksanpähkinän emikukista voi kuitenkin olla apomiktisia, jolloin hedelmöittyminen on mahdollista kokonaan ilman siitepölyä. Tällainen ominaisuus on arvokas, muttei kovin yleinen. Lähellä kasvavat muut jalopähkinälajit voivat myös pölyttää saksanpähkinän mikäli kukinta osuu samaan aikaan.

Ja sitten, kun kaikki edellä mainittu on kohdallaan ja ensimmäinen saksanpähkinäraakile killuu taimessa on aika harjoittaa puutarhanhoitoa ja hoitaa taimen ympärille suojaverkko ja sen juurille ekstra-annos vettä parantamaan satopotentiaalin todellistumista. Sitten vaan koitetaan unohtaa syksyinen sadonkorjuuaika ja keskitytään nauttimaan lyhyestä kesästä, eikä anneta mahdollisesti tippuvan raakileen pilata sitä.

Lokakuussa on toivottavasti aika saada palkinto. Silloin nähdään, onko pähkinä ehtinyt kypsyä ja onko se hyvin täyttynyt. Onko se iso, pieni, paksukuorinen, ohutkuorinen, maukas, karvas ja mitä muuta? Pientä henkseleiden paukuttelua voi tässä kohtaa kenties harjoittaa ja kevyttä sometusta merkkipäivän kunniaksi. Sitten alkaakin tulevien satovuosien odotus ja toisten taimien satoiän odotus. Mutta eikös se niin ole, että ihminen tarvitsee jotakin positiivista odotettavaa tulevaisuudelta?

Syötävä metsäpuutarha eli hyötymetsäpuutarha on kerroksellinen ja lajirikas kotipuutarha, joka jäljittelee metsäekosysteemin toimintaperiaatteita

hyötymetsäpuutarha tuottaa ruokaa ja muita hyödykkeitä sekä parantaa samanaikaisesti ympäristön tilaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole puutarha metsässä, vaan ennemminkin puutarha, joka toimii kuin metsä. Kuten nimestä voi arvata syötävä metsäpuutarha koostuu pääosin hyötykasveista: ruokaatuottavista puista, -pensaista, -köynnöksistä sekä monivuotisista ruohovartisista lajeista. Mukaan istutetaan usein tukikasveja, jotka hoitavat puutarhan eri toimintoja kuten lannoitusta ja tuholaistorjuntaa, houkuttelevat pölyttäjiä sekä parantavat mikroilmastoa. Kasvillisuus on pääosin monivuotista ja se kasvaa toistensa lomassa, osittain toistensa päällä – aivan kuten luonnossakin.

Hyötymetsäpuutarhan olemus ja rakenne hahmottuvat miettimällä luonnollista metsänreunaa tai entisaikojen hakamaita, joissa kasvoi harvakseltaan puita sekä erilaista niittylajistoa. Metsänreuna on usein lajirikas, parhaimmillaan valoisa, mutta suojaisa eli juuri sellainen, jossa useimmat satokasveistakin viihtyvät.

Intiassa, Indonesiassa ja Keski-Amerikan maissa alueilla hyötymetsäpuutarhat ovat yleisiä ja tarjoavat ihmisille elämisen ehtoja ravinnon, lääkkeiden, rehun, polttopuun ja muiden kotitalouden raaka-aineiden muodossa. Mutta, kuinka hyvin eteläisiä puutarhamenetelmiä voidaan soveltaa Euroopassa, saatika pohjoisella havumetsävyöhykkeellä saakka?


Forest garden saapui Eurooppaan 1970–80-lukujen vaihteessa

Pioneerina toimi britti Robert Hart, joka perusti muutaman aarin syötävän metsäpuutarhan tiluksilleen Englannin Shropshireen. Monivuotisten hyötykasvien kerroksellista viljelyä alettiin sen jälkeen kokeilla muuallakin lauhkean kasvillisuusvyöhykkeen alueella. Tällä hetkellä hyötymetsäpuutarhat elävät aikamoista nousukautta ja voidaan jo puhua liikkeestä, jonka piirissä istutetaan puita pelloille, kokeillaan lämpenevään pohjolaan soveltuvaa uutta lajistoa ja hyödynnetään luovasti satoa.

Suomessa lajisto ja ilmasto ovat lämpenemisestä huolimatta edelleen erilaiset kuin eteläisemmässä Euroopassa, saatika sitten päiväntasaajalla. Eli miten homma toimii täällä? Ja eikö tavallinen kotipuutarha omenapuineen ja marjapensaineen jo muistuta aika paljon syötävää metsäpuutarhaa?

Suomeen ulottuvat kokeilut alkoivat 2000-luvun alun tienoilla. Etelän maista poikkeavat valo-olosuhteemme, puustoinen maisema sekä tietynlaisen metsäläiskulttuurin ajallinen läheisyys tarjoavat todella mielenkiintoisen lähtökohdan uusille metsäpuutarhureille. Suomessa olemme tätä kirjoitettaessa kokeiluvaiheessa, jossa kehitetään pohjoisen hyötymetsäpuutarhaviljelyn tapoja yhdistelemällä tuttua puutarhalajistoa ja paikallisia hyötykasvien käyttöperinteitä, uusiin kasveihin. Aika näyttää millaisiksi viime vuosina perustetut suomalaiset syötävät metsäpuutarhat kehittyvät ja millaisin asteikoin niiden toimivuutta tulevaisuudessa arvioidaan. Jo nyt voidaan kuitenkin sanoa "matkan olevan tarkoitus"...


Takapihan puutarha on erinomainen lähtökohta syötävälle metsäpuutarhalle

Lisäämällä monivuotisten kasvilajien määrää ja lajistoa sekä vähentämällä nurmikon osuutta edetään kohti ekosysteeminä toimivaa lajirikasta puutarhaa. Tällaisia omavaraisempia pihoja istuttamalla luomme uutta kulttuurimaisemaa ja kestävän elämäntavan oppimisympäristöjä, jotka auttavat luontokadon ja ilmastonmuutoksen torjunnassa ja niihin sopeutumisessa.

Oman villivihannespolkuni lähtökohtana oli oivallus: “Ilmaista superfoodia läheltä!” Havahduin järkeenkäyvän, lähes käyttämättömän ja hyvää tekevän resurssin ulottuvilla oloon ja ryhdyin keräämään ja syömään sitä.

Avataan tätä hieman. Olin havahtuessani (ja olen edelleen) kiinnostunut elämäntavasta, jossa vapaa-aikaa on runsaasti ja voin viettää sitä luonnossa, ihannoin omavaraisuutta ja siihen kykeneviä. Halusin myös syödä terveellisesti ja elää kohtuullisesti, toisin sanoen pienillä tuloilla ja menoilla. Villivihanneksien kerääminen tuntui siis hyvältä idealta. Keräily on nautinnollista löytöretkeilyä, uppoutumista moniaistiseen luonnossa olemiseen ja irrottautumista liiallisesta ajattelusta. Se on aivan selvästi lääkettä istumiselle sekä lepoa käsitteellisen ajattelun ja informaatioähkyn aikaansaamaan “päässä olemiseen”. Ihminen on luonnostaan keräilijä.

En oikein ole koskaan löytänyt kokkailun iloja siinä mittakaavassa kuin moni muu. Käytän kuitenkin villivihanneksia lähes päivittäin, paradoksaalista kyllä eniten talvella. Villivihannesten keittiökäyttöni on ravintolisämäistä, käytän muutamaa kasvilajia arkiruoan terveellistäjänä, en tosiaankaan maun tai jännittävien ruokaluomusten vuoksi. On helppo heittää kuivattua maitohorsmanlehteä jauheena aamusmoothien sekaan tai muhennokseen. Samaan tarkoitukseen käytän pakastettua vuohenputkea, kuusenkerkkää sekä kuivattua nokkosta. Kun tietää niiden hyvät ravintoarvot niin mieleen tulee sellainen itsekerätyn ruoan arvostus ja tyytyväisyys. Nautinto on tässä älyllistä, ei aistillista. Kaltaiselleni ihmiselle sopisikin hyvin puolisoksi ruokahifistelijä, sellainen jonka kanssa voisi keittiön ovella heittää hyvässä yhteisymmärryksessä ylävitoset ja todeta työnjaon ja taipumukset: “Mä kerään, sä kokkaat. Kohta syödään!”.

Itsenäisyyden tunne ja jonkinasteisen omavaraisuusfantasioinnin kanssa hykertely ovat mukavia olotiloja, jotka nostavat päätään ajatellessani kaapissani olevia kuivattuja lehtiä. Villivihannesten tunnistaminen luonnossa tuo tunteen ympäristöön liittymisestä – missä tahansa olenkin näen ympärilläni syötäviä kasveja, joskus jopa talvisin.

Syötäviä lajeja on satoja, niistä joitain kymmeniä on sellaisia oikeasti käyttökelpoisia arjen aineksia. Niin sanottujen selviytymiskasvien, eli pula-aikana pakon edessä syötäväksi kelpaavien lajien joukko on tosi laaja. Lista pitenee myös jos mukaan otetaan lajit joista saa vain hippusen verran syötävää vaikkapa vain pienen kukan sieltä ja toisen tuolta. Omia arjen kivijalkavillivihanneksiani ovat tuiki tavalliset maitohorsma, nokkonen ja vuohenputki. Niitä on helppo kerätä isoja massoja, koska ne kasvavat monesti laajoina ja runsaina kasvustoina sekä ovat helposti säilöttäviä ja käytettäviä. Erikoisuudet ja makujututkin ovat kivoja ja varsinkin kesällä on siistiä löytää makeimpien lajien kukkanuput, kauneimmat salaatinkoristeet ja yllättävät juomanmausteet. Kursseillani hairahdetaan välillä kauaskin ihan peruslajeista, usein myös syötävien koristekasvien puolelle. Lääkeyrtit ovat sitten ihan oma laaja maailmansa, johon en itse ole kovin perehtynyt taikka annan neuvoja. Koen, että luonnossa oleminen ja ikiaikaiseen keräilyperinteeseen liittyminen on itsessään hyvää tekevää ja sairastelua ehkäisevää puuhaa. Villivihannesharrastuksen voi aloittaa vaikka heti lukemalla ja katselemalla kasvien kuvia. Kevään tullen voi opetella pari kolme peruslajia sekä niiden tavallisimmat kasvupaikkatyypit, joista niitä voi löytää ja kerätä. Kokenneemman kaverin kanssa retki on antoisampi, ja kurssilla oppii aina uutta.

Mitä?
- syötäviä luonnonkasveja
- etenkin nuoret (kiiltävät, miedot, pehmeät) versot, lehdet ja kukkavarret
- terveellistä, ekologista ja ilmaista lähiruokaa

Missä?
- puutarhassa (“rikkaruohoina”)
- rakennetussa ympäristössä
- “luonnommassa”
- missä tahansa kasvaa jotakin kasvaa siellä luultavasti myös syötäviä kasveja.

Milloin?
- kasvukaudella, joka on Etelä-Suomessa huhtikuu-lokakuu (teoriassa keräilyaika on maalis-joulukuu)
- säilöntä on tärkeää, jos haluaa käyttää villiksiä myös talvella
- touko-kesäkuu on parasta keräilyaikaa. Muulloinkin voi, mutta valikoima ja laatu heikkenevät monilla lajeilla alkukesän jälkeen.

Miksi?
- terveellisyys
- edullisuus
- ekologisuus -
- uusi näkökulma ympäristöön
- tekemistä kaupungissa ja kuuluvuuden tunnetta luovaa puuhaa.
- keräilyvietti
- vapauden tunne omavaraistelusta
- monipuolisempi ruokavalio ja uudet makumaailmat