Viime vuosina reippaasti lämmennyt ilmastomme mahdollistaa uusien puuvartisten viljelykasvien kasvattamista Suomessa. Tämän kirjoituksen esimerkkikasvi on punamarjakanukka (Cornus mas), mutta ensin kerron hieman taustaa puuvartisten kylmänkestosta.

Tämän, tai monen muun erikoiskasvin, menestymisen pullonkaulana eivät välttämättä ole olleet alhaisimmat talvilämpötilat, ainakaan täällä lounaisessa Suomessa, vaan kesien viileys ja tehoisan lämpösumman alhaisuus, joka ei ole riittänyt tuleennuttamaan kasvin kasvukauden aikaista kasvua. Tuleentumaton uusi kasvu on sitten paleltunut talvella ja joko lähtenyt kasvuun kärkisilmun alapuolelta, usein jopa maanpinnan tasalta, tai se on kuollut juuria myöten. Lämösummien kohotessa tuleentuminen onnistuu paremmin ja kasvi kestää talven pakkaset. Punamarjakanukalle annetaan nykyään menestymisvyöhyke I–II.

Punamarjakanukka on kotoisin Keski-Euroopan ja Kaukasuksen suunnalta ja etenkin Itä-Euroopassa se tuntuu olevan suosiossa juuri marjakasvina. Koristearvoakin sillä on, sillä keltaiset kukat aukeavat hyvin varhain, meillä Laitilassa kukinta on parhaimmillaan huhtikuun lopussa.

Punamarjakanukka viihtyy puolivarjoisessakin paikassa ja sopii syötävään metsäpuutarhaan senkin puolesta tosi hyvin. Se on aika pintajuurinen laji ja sen juuristo on melko arka auringonvalolle, joten käytä katetta tai verhopensaita latvuksen alla. Punamarjakanukka viihtyy läpäisevässä, hiekkaisessa ja soraisessa maaperässä ja on kalkinsuosija. Korkeutta pensas saa noin 2–5m.

Itse pidän kovasti ajatuksesta, että tämä kasvi on hyvin pitkäikäinen, marjapensaathan elävät monesti vain muutamia vuosikymmeniä, mutta punamarjakanukka voi kasvaa parikin sataa vuotta. Olen istuttanut kantalajin lisäksi muutamia vartettuja viljelylajikkeita, joiden marjat ovat suuremmat. Kuten lähes kaikkia syötäviä puuvartisia, on tätäkin lajia jalostettu jo pitkään. Puolasta ja Ukrainasta tulee tiheään tahtiin uusia lajikkeita, joista löytyy meillekin sopivia, nippanappa marjansa kypsyttämään ehtiviä kasveja. Varttamalla lisätyt taimet lienevät hieman arempia kuin siemenestä kasvatetut yksilöt, mutta ne ovat toistaiseksi selvinneet ilman talvivaurioita Laitilassa. Aikaisia lajikkeita ovat mm. edellisen kuvan 'Elegantnyj' sekä 'Nikolka' ja 'Dublany'. Nämä kypsyvät suunnilleen lokakuussa. suurin osa lajikkeista lienee liian myöhään kypsyviä nykyilmastoomme, joten oikea lajikevalinta on tämän lajin kohdalla tosi tärkeä.

Komeita pensaita ja niiden satoa voi ihailla esimerkiksi Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä tai Pyhärannan Vakka-Taimessa. Omat puskani istutin vasta kolmisen vuotta sitten, eikä satoa ole pienestä kukinnasta huolimatta vielä kuulunut, mutta ehkä tänä vuonna! Punamarjakanukan punaisesta syysväristä olen jo päässyt nauttimaan.

Marjasadosta tehdään vaikka mitä säilykkeitä; hapattamalla valmistettuja "oliiveja", hilloja ja tietty viinaa kuten kaikesta missä sokereita vaan on. Marja on yleensä 3–8 grammainen eli aika kookas, mutta sisältä löytyvä yksinäinen siemen vie melkoisen osan marjan tilavuudesta. Punamarjakanukan soikeat marjat ovat värjäytyneet erilaisin punaisen sävyin ja myös keltaisia on olemassa.

Minusta on mukava ajatus, että tässä olisi myöhään kypsyvä marjakasvi metsäpuutarhaani. Lähes kaikki muut marjakasvithan kypsyvät kesällä ja etenkin elokuu on kiireistä keruuaikaa. Satokauden laajentaminen ja työn hajauttaminen on fiksua. Innostuin lajista sen verran, että istutan omaan syötävään metsäpuutarhaani keväällä muutamia uusia lajikkeita mm. kauan odottamani keltamarjaisen 'Alosza:n'.

Yksi kauden 2023 hauskimmista projekteista on ollut AhlmanEdun (Tampere) syötävän metsäpuutarhan perustaminen. Projekti alkoi suunnittelutyöllä keväällä 2022 ja on jatkunut  kahden vuosittaisen viikonloppukurssin voimin. Kursseilla on ollut teoria- ja harjoittelupäivän lisäksi istutuspäivä, jonka aikana on laitettu maahan kymmenien syötävien kasvilajien taimia.

Tässä muutamia kuvia kauden '23 varrelta

Syötävän metsäpuutarhan paikaksi valikoitui Ahlmanin kartanon vanhan hedelmätarhan perimmäinen nurkka, jossa kasvaa päärynää, omenaa ja luumua jo valmiiksi. Paikka on lämmin, valoisa ja melko tuulensuojainen metsänreuna, jossa on viljelty jo entisen emäntäkoulun aikaan vihanneksia, oman tilan karjanlannan voimin. Maaperä on multavaa ja ravinteikasta. Paikka on monin tavoin ihanteellinen ja olemmekin istuttaneet puutarhaan vaateliastakin lajistoa, kuten saksanpähkinää, makeakirsikkaa, viiniköynnöstä, punamarjakanukkaa ja sarjahopeapensasta.

Keskeinen suunnitteluperiaate tässäkin metsäpuutarhassa on syötävien kasvien määrän lisääminen. Puuvartisia istutetaan jokaisella kurssilla, mutta etenkin perennojen avulla saadaan lajirunsautta kasvatettua ja nurmikon osuutta pikkuhiljaa vähennettyä. Olemmekin istuttaneet olemassaolevien hedelmäpuiden latvusten alle monenlaista syötävää mm. kuunliljoja ja minttuja, lisäksi aikaisia kevätkukkijoita ja syväjuurisia vahvoja katekasveja kuten hybridiraunioyrttiä ja imiköitä.

AhlmanEdussa tarjotaan puutarha-alan toisen asteen koulutusta ja oppilaitos on edelläkävijä mm. maaperän ravintoverkkoa hyödyntävissä käytännön viljelysovelluksissa. Koulun vihannesmaa on toteutettu pysyvänä penkkiviljelmänä ja siellä käytetään itsevalmistettua bioaktiivista kompostia. Samaa "mustaa kultaa" käytämme myös syötävän metsäpuutarhan taimien istutuksessa, pussimultaa ei täällä tarvita. Raaka-aine kompostiin tulee Ahlmanin omalta nautakarjalta.

Syötävän metsäpuutarhan istutus on monivaiheinen projekti, jossa suunnittelu ja istutus ovat vasta ensimmäiset askeleet. Taimia kastelevat Ahlmanin kesätyöntekijät ja taimet on toki suojattava myös tilusten runsaalta rusakkopopulaatiolta. Tervetuloa tutustumaan tai osallistumaan kurssille!

Mitä Pähkinämies tekee?

Samaa mitä aiemmin tein lähinnä kevytyrittäjänä ja palkansaajana:
– Kursseja ja luentoja aiheista Syötävä metsäpuutarha ja Pähkinöiden kasvattaminen.
– Puutarhaneuvontaa ja -suunnittelua lähinnä yksityishenkilöille.
– Sisällöntuotantoa eli valokuvia ja tekstejä vaihteleville medioille.
– Vuosittain tulee vedettyä myös useampia villivihannesretkiä järjestötoimijoille.

Lisäksi laitoin pystyyn verkkokaupan, josta löydät omassa metsäpuutarhassani ja pähkinäviljelmällä pitämäni kurssit, molemmat kirjani, Bocking 14 -juuripistokkaat, mahlahanat, Drosselmeyer-pähkinänsärkijät ja toisinaan muutakin.

Ota yhteyttä, tule asiakkaaksi tai yhteistyökumppaniksi ja seuraa Intagramissa @pahkinamies!

Joel Rosenberg

Ruotsalaiset ovat tunnetusti monissa asioissa hieman meitä suomalaisia edellä. Monet ilmiöt musiikista muotiin rantautuvat ensin länsinaapuriimme ennen saapumistaan Suomeen, näin myös syötävät metsäpuutarhat ja syötävät puistot.

Tässä muutamia esimerkkejä viime vuosina aloitetuista mielenkiintoisista puutarhaprojekteista Ruotsissa:

Vesteråsin kunnan syötävä metsäpuutarha

Södertäljen kunnalla on viljelystrategia

Örebro, Eklunden-puisto

Lund, Sliparebackens skogsträdgård

Ruotsalainen metsäpuutarha-asiantuntija Philipp Weiss on ollut monissa näistä projekteista taustavaikuttajana ja suunnittelijana. Philippin ja Annevi Sjöbergin kirja Skogsträdgården aloitti Ruotsissa oikean buumin ja syötäviä metsäpuutarhoja ryhdyttiin perustamaan takapihoille, puistoihin ja pelloille kiihtyvällä tahdilla.

Ruotsalaisista projekteista on hyvä ottaa mallia ja inspiraatiota suomalaisten koulunpihojen, puistoalueiden ja vastaavien viherrakennuskohteiden kehittämiseksi yhä satoisampaan suuntaan. Syötävä metsäpuutarha voidaan perustaa hyvin niin tyhjälle pihalle kuin vanhaan puutarhaankin. Olemassa olevan puuston oheen voidaan istuttaa perennoja, pensaita ja käynnöksiä sekä täydentää puuistutuksia, näin tehdään mm. Tampereen AhlmanEdun syötävässä metsäpuutarhassa, josta on tulossa oma blogikirjoitus jossain vaiheessa.


Syötäviä puistoja Suomessa

Varsinaisia julkisilla paikoilla kasvavia syötäviä metsäpuutarhoja ei taida Suomesta vielä tätä kirjoitettaessa löytyä. Projektit sijaitsevat yksityismailla, oppilaitosten aitojen takana tai yritysten tiluksilla. Sen sijaan syötäviä puistoja, kaikille avoimia kaupunkitiloja, joihin on istutettu hedelmäpuita ja marjapensaita, on perustettu viimeisen 10 vuoden aikana ainakin neljä.

2014 sai alkunsa Helsingin Mustikkamaan syötävä puisto. Siellä, Isoisän torpan pihapiirissa kasvaa uusina istutuksina mm. 'Uslada' -omenalajiketta, mustaseljapensas, tyrnejä, aronioita, luumupuita ja viinimarjapensaita. Vanhan pihapiirin yrttipenkeistä on myös jotain jäljellä ja keväistä kukkaloistoa tuovat koristeomenapuut. Varsinaiseksi syötäväksi metsäpuutarhaksi tätä ei suunniteltu. Maanpeitekasvillisuuteen ei juuri kiinnitetty huomiota, mutta olemassaoleva vuohenputki kuitenkin täyttää sen tehtävän varsin hyvin. Myöskään köynnöksiä tai hyötyperennoita ei perustamisvaiheessa tai sen jälkeen ole puistoon istutettu. Projekti alkoi Maaseudun Sivistysliiton kolmivuotisen ympäristösivistyshankkeen (Paikan tuntu -hanke) osana ja allekirjoittanut toimi siinä kasvillisuuden suunnittelijana. Nykyisin puiston viljelytoiminnasta vastaa Helsingin Kaupungin nuorisotoimi ja koululaiset pääsevät kasvattamaan siellä vihanneksia ja oppimaan sadonkorjuun taitoja.

Mustikkamaan syötävä puisto on inspiroinut seuraajia:

2017 Lapinjärven kunta ryhtyi istuttamaan kaikille kuntalaisille avointa syötävää puistoa Lukkarinpuistoon.

2018 Porin asuntomessujen yhteydessä perustettu Ruokapuisto tarjoaa kaikelle kansalle vadelmia, omenoita, tyrnejä Hevosluodossa. Puistoon on istutettu myös syötäviä perennoja kuten raparperia, lipstikkaa ja mansikoita.

2019 Tampereen kaupunki istutti omansa, Mustikkamaan puistoa suuremman syötävän puiston, Hiedanrantaan. Sinne on istutettu edellisiä laajempi valikoima hedelmäpuu- ja marjapensaslajistoa, mm. kirsikkapuita ja muutama mustaselja. Maa on peitetty puuhakkeella ja olisikin mielenkiintoinen lähtökohta tulevaisuudessa tehtäville perenna- ja maanpeitekasvien istutuksille, mutta sellaisia ei tiettävästi ole puistoon suunniteltu.

2023 Aloitettiin syötävän puiston istutustyöt Turussa, jossa Raparperi-yhdistys on perustamassa sellaista ylioppilaskylän tuntumaan.

Nämä syötävät puistot olisivat oivallisia lähtökohtia lajistollisesti ja rakenteellisesti monimuotoisiksi metsäpuutarhoiksi. Molemmissa paikoissa on säännöllistä viljelytoimintaa sadonkorjuun ja muun puuhan merkeissä. Tampereen syötävän puiston perusti Tampereen kaupunki ja sen viljelytoimintaa pyörittää Sopimusvuori ry. Puistot palvelevat varsin hyvin ympäristökasvatuksen paikkoina, joissa kaupunkilaiset pääsevät oppimaan viljelyn ja  sadonkorjuun taitoja ja tapaamaan toisiaan mielekkään tekemisen parissa.

On elokuun puoliväli ja pähkinäpensaan (Corylus avellana) hasselpähkinät alkavat kypsyä. Miten metsäpuutarhuri saa pähkinät kerättyä ennen kuin oravat popsivat ne suihinsa ja kantavat talvivarastoihinsa? Mistä oikeastaan tietää pähkinöiden olevan kypsiä tai valmiita jälkikypsytettäviksi?


Hasselpähkinän kehitys

Katsotaan aluksi hieman pintaa syvemmälle pähkinäpensaan lisääntymiseen; pölytykseen, hedelmöitykseen ja itse pähkinän kasvuun.

Pähkinäpensaalla on varsin erikoinen tapa lisääntyä. Tuulipölytteinen pensas pölläyttää tosin aivan tavallisesti siitepölyt ilmoille maalis–huhtikuussa, mutta itse hedelmöitys tapahtuu vasta monta kuukautta tämän jälkeen kesällä. Pensaissa alkaa näkyä pähkinöiden alkuja yleensä kesäkuun toisen viikon tienoilla (Lounais-Suomessa), hedelmöittyminen tapahtuu kuitenkin vasta kun kuori on hieman jo kasvanut.

Hedelmöityksen jälkeen kuori kasvaa elokuun alkuun mennessä kutakuinkin täyteen mittaansa. Itse ydin, pähkinän syötävä sisus taas alkaa kehittyä vasta kuoren ollessa lähes täydessä mitassaan! Eli jos heinäkuun alkupuolella halkaisee pähkinän voi huomata sen sisuksen olevan vailla pähkinää. Kuori on silloin täynnä valkoista perussolukkoa, ja pähkinän ydin on vasta nuppineulanpään kokoinen nokare, jos sitäkään. Heinäkuun lopulla pähkinän ytimen voi yleensä jo selvästi havaita. Muutaman viikon kasvupyrähdyksen aikana se syrjäyttää perussolukon ja kasvaa elokuussa täysikokoiseksi.

Pähkinä alkaa kypsyä kun sen ydin on kehittynyt täyteen mittaansa ja täyttää kuoren. Tämä on se hetki jolloin tarhurin ja kerääjän on oltava hereillä.

Kypsymisen merkit

Pähkinän kypsyyttä on totuttu arvioimaan sen näkyvistä ominaisuuksista: kuoren ja suojalehtien värimuutoksesta (vihreästä ruskeaan) ja pähkinän irtoamisesta suojalehdistään. Elokuun puolivälissä pähkinät harvemmin vielä irtoavat itsekseen suojalehdistä, sen sijaan pähkinän kuoren värimuutos alkaa. Nyrkkisääntönä voi pitää, että täysin vihreä pähkinä on raaka, täysin ruskea on kypsä.

Oravat alkavat usein viedä vielä täysin vihreitä, juuri ruskettumaan alkavia pähkinöitä. Vihreäkuorisen pähkinän kuori ei ole vielä täysin kovettunut, se on vasta "puutumassa", eikä tällaisen pähkinän sisus yleensä ole riittävän kehittynyt, jotta sen voisi kerätä ja jälkipysyttää. Käy niin, että sisus surkastuu jos tällaisen irrtottaa ja yrittää saada kypsymään.

Jos kuoren värimuutos sen sijaan on hieman jo alkanut, onnistuu jälkikypsyttäminen paremmin, eikä ydin kutistu paljoakaan. Tätä voi verrata puuvartisen kasvin puutumiseen, nuori vihreä verso on ruohomainen, nestepitoinen ja lerpahtaa kuivattaessa. Puutunut vuosiverso sen sijaan pitää muotonsa, vaikka aavistuksen kutistuukin – sama pähkinällä.

Hasselpähkinän kypsyyttä voi koitella myös sormilla. Pähkinää painetaan peukalolla sivulta, jolloin kypsä pähkinä irtoaa suojalehdistä. Mitä helpommin, sen kypsempi se on. Jos pähkinä ei syyskuun ollessa pitkällä vielä irtoas suojalehdistään on se yleensä jollain tapaa kehityksensä aikana vioittunut ja ontto, taikka sitten ulkomaista, pidempää kasvukautta vaativaa, perua, eivätkä vielä kypsä. Muista myös, etteivät kaikki yksittäisen pähkinät kypsy samanaikaisesti vaan muutaman viikon jakson aikana.

Kun pähkinä on hieman ruskea tyvestään, muttei vielä irtoa suojalehdestä sormin painettaessa, on aika jälkikypsytyksen. Suojalehti irtoaa onnistuneen jälkikypsytyksen aikana ja pähkinän ydin on riittävän kypsä, eikä kutistu. Pähkinät on runsasoravaisilla alueilla tarpeen kerätä heti ytimen saavutettua täyden koon, täyttäessä kuoren.

Vuonna 2023 aikaisen keruun ja jälkikypsytyksen hetki vaikutti muutamien Helsingissä tekemieni havaintojen (Tammisalo, Herttoniemi, Kumpula, Töölö, Pasila) perusteella alkaneen elokuun puolivälissä.

Pähkinöiden kypsymisajankohdasta saa viitteitä tehoisaa lämpösummaa eli kasvukauden mittaan kertyneen lämmön määrää seuraamalla (esim. www.farmit.fi-palvelusta'). Näin tehdään hyvin yleisesti esimerkiksi omenapuilla, mutta pähkinäpensaan pähkinöihinkin sitä voi ehkä soveltaa, vaikka hedelmöitys ja muutkin lajin ominaisuuden poikkevat hedelmäkasveista melkoisesti.

Tehoisat lämpösummat olivat 16.8.2023 Helsingissä: 1154 (Herttoniemi) ja 1101 (Kaisaniemi) (www.farmit.net).

Jälkikypsytys ja kuivaus

Laitoin elokuun puolivälissä keräämiäni tutkimuspähkinöitä jälkikypsymään. Pähkinät kypsyvät toki parhaiten ollessaan kiinni pensaassa, mutta jos oravat ne siitä riipivät irti on jälkikypsytys nähdäkseni toiseksi paras vaihtoehto. Pähkinät kerätään tällöin pensaasta suojalehtineen ja laitetaan ilmavasti esimerkiksi taimilaatikkoon tai verkkopussiin. Huolehdi, että oravat, metsähiiret tai muut pähkinöistä pitävät eläimet eivät pääse niihin käsiksi (esim. myyräverkkoa väliin). Uskon että liian nopea kuivahtaminen voi olla haitaksi, ydin voi silloin surkastua. Tutkittua tietoa tästä ei juuri ole, joten nämä ovat arveluita.

Pidä pähkinät suojalehtineen hyvin tuulettuvassa kuivassa paikassa, ulkona, muutaman viikon ajan niin ne jälkikypsyvät ja suojalehdet irtoavat. Siirrä ne sitten sisälle kuivumaan.

Pähkinöiden kuivaus on tosiaan hieman eri juttu kuin jälkikypsytys. Kuivattaessa kypsät, suojalehdistä tippuvat pähkinät otetaan sisätiloihin tai kuivuriin ja poistetaan niistä liika kosteus, jotta ne säilyvät pidempään. Jälkikypsytys taitaa ajaa hieman samaa asiaa, mutta ulkotilojen korkea ilmankosteus ei pidemmän päälle ole hyväksi pähkinöiden säilymiselle.

Syötävän metsäpuutarhan pääsatokausi lähestyy – on aika punoa sadonkorjuukori.

Päätin muutama vuosi sitten opetella valmistamaan keruuvälineistöä itse pajusta punomalla.

Punontapajun viljelystä

Istutin joskus 2014 tienoilla punapajun (Salix purpurea) ja korallisalavan(?) (S. brizensis) pistokkaita tarkoituksena kasvattaa muille istutuksille tuulensuojaa ja mahdollista myöhempää punontamateriaalia. Pistokkaat olivat reilun 20 sentin mittaisia oksanpätkiä, jotka tökkäsin maahan huhtikuussa.

Pajut pitävät tunnetusti märistä ja kosteista paikoista, joten valitse niille sellainen. Paikan on syytä olla myös aurinkoinen ja suojattu hirvi- ja jäniseläimiltä.

Pajua ovat ojat täynnä, mutta ilmeisesti eri lajien punoutuvuudessa ja muissa ominaisuuksissa on eroja, joiden vuoksi tiettyjä lajeja suositaan punonnassa. Edellämainittujen lisäksi suositeltuja lajeja ovat ainakin vannepaju
(S. gmelinii) sekä vakkapaju (S. × mollissima). Koripajusta (S. viminalis) ja siperianpajusta (S. schwerinii) saa helposti isokokoisia eläviä pajurakennelmia. Pistokkaita myyvät pajutilat ja kasviharrastajien verkostoista niitä kannattaa myös kysellä

Pajun aikaiset kukat ovat muuten mesipistiäisille tärkeää kevätravintoa, joten siinäkin on yksi syy pajujen istuttamiseen.


Punontaan valmistautuminen

Muutaman vuoden kasvatuksen jälkeen pajujen juuristo oli sen verran vahvistunut, että uskalsin leikata kasvuston alas ja kasvattaa suorat vuosiversot punontaa varten. Punonta on pitkäjänteistä hommaa ja vaatii ennakkosuunnittelua ja valmisteluita. Punontapajun korjuuaika on myöhään syksyllä kun lehdet alkavat pudota, yleensä kerään pajut marraskuussa, joskus vasta joulukuun puolella.

Leikatut vesat varastoidaan talveksi, jotta ne kuivuvat ja sitkistyvät, eivätkä pajutyöt sitten punonnan jälkeen kutistu, toisin kuin tuoreella pajulla punottaessa. Itselläni on kylmä varasto, jossa säilytän pajut isossa saavissa pystyasennossa talven yli. Yleensä ehdin punontahommiin vasta heinäkuussa, jolloin otan pajut likoamaan viikkoa ennen punontaa. liotus vaatii tilaa, jota löysin vanhasta soutuveneestä, jonne kippaan parisataa litraa vettä. Liottaminen tekee pajuista taas taipuisia punontaa varten. Ennen punontaa pajut on hyvä ottaa liotuksesta tekeytymään esimerkiksi pressukääreeseen.

Työvälineistä tärkeimmät ovat oksasakset. Puukkoa tarvitaan pohjan aloituksessa. Mitasta voi olla apua ja "bodgin"-niminen punontatyökalu, jolle en tiedä suomenkielistä nimeä olisi kätevä varsinkin päättelyssä. Pajut pidän pressun alla, jotteivat ne kuivu.


Pajun punonta

Olen pajunpunononnassa aloittelija, joten en lähde enempiä neuvomaan näin etänä varsinkaan. Jos punonnan opetteleminen kiinnostaa tee kuten minä eli katso opetusvideoita YouTubesta. Voin suositella Hanna van Aelstin oppiin hakeutumista. Hän on tehnyt paljon pajuvideoita, joista maksuttomillakin pääsee hyvin alkuun:

Toukokuu on se aika vuodesta, jonka toivoisi etenevän hitaimmin, kiirusta on ollut ja kaikki kasvaa nyt vauhdikkaasti. Jokunen kuva on tullut sentään näppäistyä hässäkän keskellä. Istuttamista ja taimien roudaamista, opetushommia, sadonkorjuuta ja paikasta toiseen ajamista – sitä on toukotyöni 2023.

Käydäänpä kuvat läpi.

1. Varttaminen on mukavaa puuhaa, varsinkin suoraan latvukseen varttaminen. Kuvassa on tavalliselle kotipihlajalle juuri varttamani korealaisen pihlajalajin oksa. Tämä Ullunginpihlajan lajike 'Dodong' tunnetaan myös tuurenpihlajana, se on koristeellinen ja tekee isompia ja maukkaampia marjoja kuin suomalainen serkkunsa. Varttamisessa eli jalontamisessa on tärkeintä, että varteoksa on lepotilainen, muuten liitos ei onnistu vaan varte kuivuu. Leikkasin oksan joskus helmi–maaliskuussa leutona talvipäivänä ja laitoin muovipussissa jääkaappiin, sekaan roiskaisin sormilla hieman vettä. Äitienpäivän tienoo on hyvä hetki ryhtyä tositoimiin ja tehdä olemassaolevaan puuhun ns. latvusvarttamista, jossa latva tai oksa korvaataan toisella lajikkeella. Tämä varte on tehty reilun metrin korkeuteen, jotteivat rusakot sitä söisi, rusakot eivät pihlajan perään ole, mutta koska Ullungin saarella ei jöniseläimiä ole puuttuu ullunginpihlajalta jänöjä karkottavat aineet sen rungosta, joten ympärivuotinen jänissuoja on tälle lajille tarpeen! Ylös varttaminen on kätevämpi vaihtoehto, vaikka hirvieläinten vuoksi on se talvisuojaverkkokin laitettava. 'Dodong' tarjoaa myös koristearvoa aikaisin aukeavien lehtien ja hienon syysvärinsä vuoksi.

2. Lehmus on salaattipuista se parhain jos minulta kysytään. Äitienpäivän tienoilla aukeavat silmut ovat itsessään aika kivan makuisia ja nuoret lehdet vielä makoisampia. Sesonki kestää muutaman viikon, sen verran, että saan kesäkuun puoleen väliin saakka tehtyä salaatit lehmuspainotteisina. Lehtien maku on mieto ja vailla kitkeryyttä. Uusia nuoria lehtiä saa katkaisemalla oksankärkiä, eli sesonkia voi näin menetellen jatkaa pitkälle kesään. Metsälehmus on pitkäikäinen ja jopa 30 metriseksi kasvava puu. Osa metsäpuutarhani yksilöistä päätyy leikkaamalla matalana pidettäviksi, jotta salaatinkeruu onnistuu.

3. Sain 2021 syksyllä mielenkiintoisen erän kastanjahybridien (C. mollissimaa ja C. dentataa jossain suhteessa) siemeniä Yhdysvalloista. Vein nämä siemenet heti Vakka-Taimen Vesa Muuriselle kasvatettavaksi ja hain tässä puolen kuun paikkeilla 2023 muutaman taimen omille tiluksilleni istutettavaksi. Mutta milloinkas kellarissa talvehtineen taimen uskaltaa istuttaa ulos? 19.5. aamuyöllä kävi halla Laitilassa kyläilemässä ja saksanpähkinöiden juuri auenneet silmut paleltuivat paikoitellen. Olin kuitenkin malttamaton ja sääennusteeseen luottaen istutin yhden arvokkaista kastanjoista ulos. Katsotaan kuinka käy ja toivotaan, että hallat ovat tältä keväältä ohi. Taimen istutin aika lähelle kuvan vasemman reunan pähkinäpensasta, jotta se hieman suojaisi kastanjaa halloilta niin keväisin kuin syksyisin. Kastanja on vähän sellainen hankala laji, se kun tavitsee vähintään yhden, mieluusti useamman kaverin, jotta pölytys onnistuu ja satoa voi odotella. Superlämpimistä ja suojaisista istutuspaikoista taas alkaa olla pulaa, joten jouduin laittamaan taimet aika lähekkäin. Ehkä nyt 1,5-vuotias poikani joutuu niitä sitten isona harventamaan...

4. Vuodenvaihteessa kylmäkäsittelyyn laittamani aprikoosin- ja saksanpähkinänsiemenet pääsivät huhtikuun puolivälissä multaan ja lampun alle  Vappuun mennessä suurin osa siemenistä oli itänyt, osa jo jääkaapissa. Kotonamme on portaiden alla sopiva hukkatila, jossa saan noin 30 puun taimea keväisin kasvatettua. Valona on 100 watin led-rakennusvalo ja hyvin toimii. Toukokuun puolivälissä osa taimista pääsee ulos karaistumaan ja hallojen mentyä ne ovat istutusvalmiita. Jos minulla olisi kellari niin osan voisi talvettaa, mutta ainakin saksanpähkinät ovat tällä "ekana kesänä maahan" -tekniikalla menestyneet hyvin tiluksillani.

5. Koska alueella liikkuu runsaasti hirvi- ja jäniseläimiä on kaksi metriä korkea verkkoaita keskeinen osa syötävää metsäpuutarhaani. Tolpat olen tehnyt itse lähinnä kuusesta. Ne ovat tyvihalkaisijaltaan noin 10 cm ja pituudeltaan 280 cm, josta reilu 200 cm maan päällä, tolppien väli on noin kolme metriä. Tolpan tyviosan terotan ja hiillostan, jotta se kestäisi lahoa pidempään. Aika vaihtelevasti näyttää tolppa kestävän, osa lahoaa muutamassa vuodessa, osa on ehjiä vielä 12 vuoden jälkeen. Vaihdoin silti nyt ehjiäkin vanhempia tolppia, koska ne tuntuivat haurailta ja vierestä piti katkenneita vaihtaa. Katajasta saa kestävimmät tolpat jos sitä on tarjolla ja haapa on kuulemma hyvä myös, mutten ole sitä kokeillut.

6. Kuvan herttajalopähkinä on maanalaisilta osiltaan 12-vuotias, mutta maanpäällisiltä vasta 3-vuotias. Se paleltui alas muutaman ekan vuoden, sen jälkeen kasvoi pari-kolme kertaa parikin vuotta hienosti, ja paleltui taas. Viikko sitten päätysilmut aukesivat ja neljäs  kasvukausi alkoi sieltä mistä pitää. Täytyy vähän hävetä, mutta tyvialueella on ollut koko 12 vuotta donitsimainen mansikkakangas. Ajatus oli silloin aikanaan, että tapan sillä heinät pienen taimen ympäriltä ja istutan sitten pysyvän maanpeitekerroskasvillisuuden heinien kadottua, ns. puhtaaseen alustaan. No vuodet vierivät ja poistelinkin muilta taimilta vastaavia muovipressuja, tämä jäi vähän turhan pitkäksi aikaa. Jokusen perennantaimen nyt sitten laitoin ja hieman viherlannoitussiemeniä, ensin toki vähän multaa ja kompostia. Tuo viereinen kanto on entinen lannoitus- ja suojapuu (halla, tuuli) eli tervaleppä, jonka istutin turhankin lähelle herttaa. Puun kaadoin jo 2019 keväällä, ja kannon paksuudesta voi huomata miten paljon nopeammin tervaleppä kasvoi, se oli 2011 istutettaessa puolimetrinen tikku.

7. Punamarjakanukka on jännä kokeilulaji, joka ilahduttaa aikaisella kukinnallaan. Ja toivottavasti tänä vuonna ensimmäiselle marjasadollaan. Istutin 2021 keväällä muutaman taimen, joista tämä aikaisin kypsyviä marjoja tekevä ja pienikasvuiseksi jäävä ukrainalainen 'Elegantnyj'-lajike on parhaissa voimissa.

8./9. Opetan nyt toista vuotta Tampereen AhlmanEdussa Syötävä metsäpuutarha -lyhytkurssia ja tämän kevään kurssilla istutimme oppilaitoksen uuteen syötävään metsäpuutathaan jälleen puita, pensaita, köynnöksiä ja perennoja. Metsäpuutarhan paikassa on muutama hedelmäpuu valmiina, joten olemme istuttaneet niiden alle maanpeitekasvillisuutta ja hyötyperennoja. Tässä nyt mallaillaan millaisille etäisyyksille perennat pitäisi istuttaa. Niiden ympäröimiksi laitoimme pari kirsikkaluumupuuta ja kokelulajit sarjahopeapensaan (Elaeagnus umbellata) ja punamarjakanukan (Cornus mas). Jos ne menestyvät istutetaan niille ensi vuonna kaverit. Oranssien aurauskeppien puolikkaat ovat näkyvät merkit, joiden avulla kesäkauden puutarhaharjoittelijat erottavat istutukset heinikön seasta, eivätkä vahingossa aja ruohonleikkurilla niiden yli.

Syötävän metsäpuutarhan satokauden aloittaa yleensä maaliskuinen vaahteranmahla tai ensimmäisten villi- ja monivuotisten vihannekset versot. Tänä vuonna mahla ehti ensimmäisenä.


Vaahteroissa on makein mahla

Vaahteranmahlan käyttö tunnetaan Suomessa huonommin kuin koivunmahlan. Eipä ihme, sillä koivu on toki paljon yleisempi puulaji ja kasvaa lähes koko Suomessa. Kotimaisen metsävaahteran mahlaa kannattaa kuitenkin kokeilla, sen satokausi on nimittäin koivua aikaisempi ja mahla selvästi makeampaa.

Tänä keväänä vaahteran mahlakausi tuntuu olevan tavallista pidempi, keväthän on antanut odottaa itseään ja yölämpötilat ovat pysyneet kovilla pakkasilla eteläisessäkin Suomessa. Helsingin seudulla vaahteranmahla alkaa yleensä virrata maaliskuun toisen viikon tienoilla, pohjoisempana hieman myöhemmin. Kausi kestää tavallisesti vain pari kolme viikkoa, mutta tänä vuonna mahlan maisteluun ehti vielä huhtikuun alussakin.

Kotimaisen vaahteran sokeripitoisuus on parin prosentin luokkaa, ulkomaisilla lajeilla ja lajikkeilla se voi nousta jopa viiteen prosenttiin. Koivunmahlassa on sokeria vain noin 1 %. Myös jalopähkinät ovat mahlapuita, mutta niitä kannattaa kasvattaa ensisijaisesti pähkinöiden takia. Metsävaahteran lisäksi voidaa mahlaa valuttaa myös ulkomaisista vaahteralajeista, makeinta mahlaa sokerivaahterasta, punavaahterasta ja hopeavaahterasta. Näistä punavaahtera taitaa olla helpoiten kasvatettava.

Mahlaa voidaan säilöä keittämällä siitä siirappia tai pakastamalla mahla ihan sellaisenaan. Myös mahlan hapattaminen on mahdollista. Kotimaisesta vaahterasta keitetty siirappi maistuu ihan oikealle vaahterasiirapille, ja sitähän se toki onkin.

Siirapin keittäminen onnistuu näin: (LISÄYS 9.2.2024:)
Perusidea on keitellä mahlaa siihen saakka kunnes vettä on höyrystynyt niin paljon pois, että koostumus on muuttunut vesimäisestä HIEMAN siirappimaiseksi. Viimeksi kolmen mahlalitran keittely kesti kolmisen tuntia, jonka tuloksena sain 0,5 dl jumalaisen hyvää vaahterasiirappia eli 60:1 on alkuperäisen mahlan ja lopputuotteen suhde. Puuhellahan tässä on paras kun voi samalla lämmittää tupaa. Varo ylikeittämistä eli lopeta ajoissa ettei siirappi jämähdä kattilaan/pala! Viimeinen puoli tuntia kannattaa hämmennellä tarkkana.


Mahlaa voi kerätä kahdella tavalla

1. Porataan puunrunkoon reikä, johon laitetaan letku tai "hana", josta mahla virtaa keruuastiaan.
2. Katkaistaan oksa, jonka päästä mahla virtaa oksaan kiinnitettyyn pulloon.

Ensimmäinen tapa on yleisempi. Isompi puu tuottaa enemmän mahlaa ja samaan puuhun voi tehdä useammankin reiän. Keruuastiana voi käyttää pulloa, kanisteria tai kannellista ämpäriä. Keruuastian kanteen/korkkiin voi tehdä reiän letkulle niin ötökät ja roskat eivät pääse mahlaa. Ota huomioon, että varsinkin maaliskuussa yöpakkaset ovat yleisiä ja mahla jäätyy helposti.

Toinen tapa kerätä pieniä määriä mahlaa on katkaista hieman alaspäin taipuva oksa ja sitoa pullo oksaan kiinni. Tämä tapa vaatii ehkä hieman enemmän harjoittelua, jotta pullon saa pysymään oksassa sopivassa kulmassa ja mahlan pysymän pullossa. Hyvänä puolena tässä on rungon ehjäksi jääminen ja se että poraa tarvita.


Kanadalainen mahlahana kokeilussa

Kokeilin tänä keväänä teräksistä mahlahanaa ensimmäistä kertaa. Sain kyseisen vehkeen Kanadasta, jossa vaahteranmahlateollisuus on kehittänyt monenlaisia apuvälineitä mahlan keräämiseen. Hana osoittautui aika käteväksi, mutta leveäksi: olen aiemmin valuttanut mahlaa halkaisijaltaan 8 mm muoviletkulla, mutta hanalle sopii isompi 11–12 mm reikä. Isommasta reiästä mahla virtaa nopeammin. Poraa hanalle (tai letkulle) noin 4–6 sentin syvyinen reikä hieman yläviistoon. Hana lyödään porattuun reikään vasaralla, sentin kahden syvyyteen. Hanassa on koukku, johon keruuastian voi ripustaa, eli letkua ei sen kanssa tarvita. Mahlakauden päättyessä hana poistetaan ja reikä jätetään auki. Älä siis laita reikään tappia tai muuta, sillä puu sulkee reiän itse.

Mahlankeruu (puun vahingoittaminen) ei ole muuten  jokamiehenoikeus eli kysäise lupa jos aiot toisten mailla valuttaa.

Ruotsinraunioyrtin (Symphytum x uplandicum) lajike ‘Bocking 14’ on tärkeä osa syötävän metsäpuutarhan ekosysteemiä ja ravinteiden kiertoa. Lajike on kuuluisa ravinnepitoisuudestaan (ei syötävä) ja steriiliydestään – se ei leviä siemenestä. kuten rohtoraunioyrtti (S. officinale) tai tarharaunioyrtti (S. asperum).

'Bocking 14' -lajikkeen lehdissä on jopa 7 % kaliumia, yhtä pääravinteista, jota kaikki kasvit tarvitsevat mm.  yhteyttämiseen. Raunioyrtin lehtiä annetaan muille kasveille lannoitteeksi, ja niiden kalium vahvistaa lannoitettavan kasvin soluseiniä, joka taas vaikuttaa positiivisesti kasvien taudinkestoon ja talvenkestoon. Raunioyrtin lehtiä voi leikata pitkin kasvukautta ja pudotella sopiviin paikkoihin, esimerkiksi kaliumia kaipaavien hedelmäpuiden latvusten alle. Lehdistä voidaan myös valmistaa nokkosen tapaan lannoitekäytettä liottamalla niitä viikon tai pari vesisaavissa. Kasvi kestää useita alasleikkuita kasvukauden aikana, kunhan se on ensin vakiintunut kasvupaikalleen.

'Bocking 14' kasvaa noin metrin korkeaksi ja saman levyiseksi. Se viihtyy ravinteikkaassa maassa ja aurinkoisessa paikassa, mutta pärjää hyvin puolivarjossakin. Kasvaakseen vahvasti se vaatii suht paljon typpeä ja vettä, joten sen lähistö on mainio paikka käydä pissalla.

Raunioyrtit ovat voimakasjuurisia kasveja, jotka vievät tehokkaasti orgaanista ainesta syvälle maahan. aikanaan lahoavat juuret muodostavat eloperäisen aineksen käytäviä, joihin muiden kasvien juuret voivat kasvaa. Toinen käyttötarkoitus raunioyrteille on reunuskasvina toimiminen. Niiden vahva kasvutapa estää parhaimmillaan jopa juolavehnän pääsemisen niiden lävitse. Tällöin raunioyrtit täytyy istuttaa aika tiheästi muutaman kymmenen sentin välein.

Lajikkeen nimi 'Bocking' tulee englantilaisesta paikkakunnan nimestä, paikasta, jossa raunioyrttejä aikoinaan jalostettiin ja tutkittiin. Numerot ovat risteymien järjestysnumeroita. Kaksi yleisintä ruotsinraunioyrttiristeymää ("Russian comfrey") ovat 'Bocking 14' ja 'Bocking 4'. Molempia lajikkeita on käytetty siipikarjan, hevosten, sikojen ja kanien rehuna, mutta ei tuoreena vaan nahistuneena.

Vaikka kyseinen lajike on steriili, voi se levitä katkenneista juurenpalasista. Erityisesti vesimyyrät katkovat juuria ja toisinaan myös kantavat juurenpaloja useiden metrien päähän varastoihinsa. Kasvin tapa levitä juurenpaloista on toisaalta metsäpuutarhurillekin helppo tapa saada uusia taimia. Kaiva juurakko esiin kun routa sulaa keväällä, pilko sivujuuri muutaman sentin paloiksi ja istuta nämä juuripistokkaat aluksi ruukkuun tai suoraan kasvupaikalleen muutaman sentin syvyyteen. Lehdet nousevat parissa kuukaudessa, mutta kasvia kannattaa ruveta leikkaamaan lannoitteeksi vasta sen vahvistuttua jokusen kasvukauden jälkeen.

Eikä tässä vielä kaikki, raunioyrtit tuovat syötävään metsäpuutarhaan ystäviämme kimalaisia. Kukinta-aikoja on kaksi: ensin kesäkuulta heinäkuulle ja toistamiseen syyskuusta lokakuuhun saakka. Myös kuihtuneet raunioyrtin lehdet vetävät puoleensa hyötyeliöitä, niiden ympärillä hengailee aina hämähäkkejä. Sokerina pohjalla ovat syvän juuriston tienoista viehättyneet kastemadot, eli jos onkimatoja kaipaat, raunioyrtin tyveltä niitä löydät.

'Bocking 14' sisältää kaliumia 7,1 % (kuiva-aineesta), kalsiumia 2,8 %. Juuriston syvyys jopa 2,4 m.
'Bocking 4': K 5 %, Ca 2,35. Juuriston syvyys jopa 3 m
Rohtoraunioyrtti (S. officinale) K 3,1%, Ca 1,3 %.
(Lähde: Lawrence D. Hills,1976: Comfrey – Past, Present and Future)

'Bocking 14' on yleisin markkinoilla oleva lajike ja sopivin syötävän metsäpuutarhan, tai minkä tahansa hyötypuutarhan lannoitteeksi. Lajiketta ei ole Suomen taimimyymälöissä tarjolla, mutta juuripistokkaita saa keväisin (vain huhtikuussa) Pähkinämiehen verkkokaupasta.

Alkuvuodesta 2021 julkaistun Pähkinöitä omasta puutarhasta-kirjani jälkeen tuntui aika tyhjältä. Ei siis auttanut muu kuin aloittaa seuraavan kirjaprojektin toteutus. Parin vuoden taustatutkimuksen, kirjoittamisen ja kuvaamisen  tuloksena syntyi 148-sivuinen kovakantinen kirja "Syötävä metsäpuutarha – opas suunnitteluun ja lajistoon".

Kirja ilmestyy eli saapuu painosta noin 6.3.2023!

Visionani oli tehdä isosta aiheesta pieni ja helposti lähestyttävä kirja. Halusin sen innostavan istutuksen aloittamiseen, kattavan olennaiset syötävän metsäpuutarhan piirteet ja Suomeen soveltuvan lajiston. Tehtävä osoittautui haastavaksi ja aikataulukin venyi, mutta olen lopputulokseen hyvin tyytyväinen!

Kirja keskittyy nimensä mukaisesti syötävän metsäpuutarhan eli kerroksellisen ja monilajisen puutarhaekosysteemin suunnitteluun ja sen hyötykasvilajistoon. Sivuilta löydät näkökulmia mm. metsäpuutarhan paikan valintaan, kasvuolosuhteiden parantamiseen ja kasvien sijoitteluun suhteessa toisiinsa.

Yli puolet sivuista on käytetty syötävien tai muuten hyödyllisten kasvilajien esittelyyn. Mukana on hyötykasveja, joita ei ole aiemmin esitelty suomenkielisessä puutarhakirjallisuudessa. Monista tutuistakin kasveista kerrotaan kirjassa uusia puolia – tiesitkö esimerkiksi, että suosittu koristeperenna syyspäivänhattu (Rudbeckia laciniata) ja sen Kultapallo-lajike ovat syötäviä?

Voit tilata uutuuskirjan verkkokaupastani myös haluamallasi omistuskirjoituksella varustettuna. Kirjan hinta on 25 € (+ postikulut 7 €).

EDIT: Toinen painos ilmestyi toukokuussa 2024.